Rajankäyntiä

05.02.2014
In: Fudan
Avatar photo

Jenny Matikainen

Jenny Matikainen opiskeli Shanghaissa Fudanin yliopiston Chinese Politics and Diplomacy -ohjelmassa lukuvuoden 2013 - 2014.

Oppiakseen ymmärtämään miten Kiina on, on hyvä matkustaa Kiinaan. Kokemuksesta tiedän, että se auttaa. Mutta ymmärtääkseen Kiinan erityisyyden kannattaa, kokemukseni mukaan, matkustaa sieltä pois. Ei kuitenkaan kauas, vaan nimenomaan lähelle, yhden rajan yli tai kapean meren taakse. Jonnekin, joka on ihan lähellä, mutta täysin toisin.

Kun kävin ensimmäisen kerran Kiinassa läpikulkumatkalla Hongkongista Vietnamiin, ylitimme kaksi rajaa, jotka piirsivät mieleeni ensimmäiset mielikuvat kiinalaisuudesta. ”Kukaan ei ole täällä vain ollakseen. Kaikki ovat matkalla jonnekin”, kirjoitin tuolloin muistiin eteläkiinalaisella asemalla, missä junaan marssittiin jonossa kovaäänisen käskystä. Mietin että Hongkong kuhisi, mutta Kiina vaelsi, ja niihin verrattuna seuraavana päivänä tavoitettu Vietnam tuntui torkahtaneen hellepäivän uneen.

Shanghaihin muutettuani aloin hiljalleen vaeltaa Kiinan mukana. Aloin nähdä syitä ja selityksiä, käytöksen kontekstissa, nykyisyyden menneen valaisemana. Ihmettely muuttui apaattiseksi toteamiseksi, well, this is China, niin se vaan on.

Pari viikkoa sitten lukukauden loputtua jätin Shanghain jatkamaan matkaansa ja ylitin meren Taiwaniin. Sieltä kuljin Filippiinien kautta Bangkokiin, mistä jatkan pian matkaani Burmaan. Täältä ympäriltä huomaan taas ihmettelevänsä Kiinan omalaatuisuutta, sen tapaa olla pysähtymättä ja näyttämättä tunteitaan. Se on tehnyt maalle sekä hyvää että pahaa, mutta ennen kaikkea se on tehnyt siitä jotain ainutlaatuista. On yhä helpompi ymmärtää, miksi kollektiivista aasialaisuutta on vaikea tavoittaa myös diplomatian ja politiikan tasolla.

Vasta nyt ymmärrän, mikä merkitys jatkuvalla vallankumouksella Kiinalle oli. Miten kulttuuri kuorittiin pois arkipäivästä ja miten sittemmin, rakkaus talouteen istutettiin ihmisten mieleen. Kaikki tämä häilyy hologrammin tavoin siinä kuvassa nyky-Kiinasta, josta on tullut arkeni. Se näkyy vasta kun valo osuu siihen oikeassa kulmassa.

Kun nyt katson parin rajan yli pohjoiseen, minulla on myös vastauksia pelkkien kysymysten sijaan, siksejä miksien ohella. Ovatko ne oikeita, sitä en tiedä. Ehkä, jos jotain, olen ymmärtänyt paremmin, ettei yleistysten ja stereotypioiden ulkopuolelle voi koskaan päästä. Mieli etsii vastauksia väkisin. Se haluaa selittää tuntematonta ja tekee sen yleensä vertaamalla. Mikä heitä yhdistää, erottaa meistä ja heistä toisista täällä. Kun kiinalaisturisti lähestyy tiskiä jonon sijaan rivissä, naurahdan ja sanon juuri niin. Mutta ehkä sen tiedän nyt, ettei hän tee sitä törkeyttään, vaan koska hänelle se on yhtä oikein kuin minulle vuoroni odottaminen.

Paradoksaalisesti mikään ei vahvista stereotypioita yhtä paljon kuin matkailu. Tämä tällainen, kun kuljetaan reppu selässä majatalosta toiseen ja istutaan minibussissa hiukset merivedestä kankeina vertailemassa askelkuvioita kussakin maailmankolkassa. Usein emme puhu itsestämme vaan siitä, mistä tulimme ja minne olemme menossa. Kiipesimmekö sille vuorelle ja kävimmekö veneilemässä tällä joella. Itsestämme kerromme ehkä vain sen, mistä tänne lensimme. Muutaman vaihdetun sanan jälkeen sattumalta hetkellisesti kohdatuista ihmisistä tulee maita ja tottumuksia, yksilön piirteistä ryhmän ominaisuuksia. Se riittää, sillä moni, kuten minäkin, haluaa olla lomalla myös itsestään. Joskus stereotypiaan voi jäädä hetkeksi lepäämään.

Täällä köllötellessäni leimaamisen helppoudessa jälleen uudessa hostellissa, mietin että ennakkoluulot rajoittavat vain, jos niitä ei suostu korjaamaan uuden edessä. Jos muistan kysyä itseltäni miksi, stereotypiat eivät ainoastaan estä näkemästä, vaan auttavat myös ymmärtämään. Voin rakentaa lajittelusta muurin ja piileksiä sen suojissa tai voi kiivetä sen päälle seisomaan nähdäkseni kauemmas, yksilöön saakka. Yhden rajan taakse, kapean meren yli, jonnekin joka on juuri kuten muutkin mutta täysin toisin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment