Kuten suomalaisen asumishierarkian omaksuneen aikuisen kuuluu, vastustin aluksi asuntolaan muuttamista. Ajattelin, että olen yli kolmekymppisenä liian vanha tappelemaan suihkuvuoroista tai siivoamaan jääkaapista kämppiksen homehtuneita tomaatteja.

Nyt olen asunut 7,5 kuukautta kansainvälisessä asuntolassa ja olen sitä mieltä, että jokainen ansaitsisi 50 kämppistä. Siitäkin huolimatta, että meistä 34 laittaa illallispastansa yhteisessä keittiössä ja minä olen ihminen, joka on käynyt elämässään kymmeniä tiukkasanaisia keskusteluja bioroskiksen tyhjentämisvuoroista.

Eriävät siisteyskäsitykset ovat pieni hinta siitä, että keittiössä on ystäviä ja vastapaistettuja skonsseja.

Asuntolassamme ei onneksi ole tiukkoja sääntöjä. Näitä vähiä soisi noudatettavan.

***

Me opimme Suomessa jo teineinä, että ihminen on onnistunut elämässään, kun hän saa oman asunnon. Muistan 19-vuotiaana kadehtineeni ystävääni, jolla oli 12 neliön yksiö. Hän kävi vessanpöntön päällä suihkussa, mutta hänellä oli sentään oma koti. Minä asuin opiskelija-asuntosäätiön solussa, arvoasteikon alimmalla portaalla. Solusta kuului haluta eroon, sillä siellä saattoi tarinoiden mukaan saada kämppiksen, joka sammuu suihkuun.

Viimeistään kolmekymppisenä ihmisellä pitäisi olla omistusasunto, mielellään puolison ja ehkä lapsen tai parin kanssa jaettu. Lähes eläkeikään maksettavalla lainalla hankitut neliöt kertovat aikuistumisesta ja vauraudesta.

Täällä ollessani olen kuitenkin tajunnut, että me tarvitsisimme enemmän 50 kämppiksen koteja. Koska en ole voinut valita asuinkumppaneitani, olen tutustunut ihmisiin, jollaisia olisin tuskin tavannut muualla.

Yhdellä kämppikselläni on kotimaassaan lemmikkimuurahaisia, toisella mehiläispesä.

Yksi on avoimessa kaukosuhteessa ja saa mieheltään postissa lahjaksi kaksi tyynyä, joihin on painettu pariskunnan yhteiskuva. Toinen järjestää raamattupiiriä ja tilaa pubissa pelkkää vissyä.

Yksi ei tiedä, miten ajetaan polkupyörää, toinen ei osaa pestä pyykkiä.

Yksi viipaloi laboratoriossa hiiren aivoja, toinen kirjoittaa väitöskirjaa oikeusfilosofiasta.

Yksi ostaa torilta kokonaisia perkaamattomia kaloja, toinen syö aamiaiseksi, lounaaksi ja illalliseksi Kellogg’s-muroja.

Heistä on tullut ystäviäni, ja minusta jokaisella pitäisi olla ystäviä ovenkoputuksen päässä. Oveni taakse on tultu milloin kysymään tulitikkuja, milloin jättämään purkillinen hunajaa. Olen keittänyt teetä, kun kämppikseni on särkenyt sydämensä. Minulle on keitetty teetä, kun olen saanut flunssan ja särkenyt ääneni.

Ihanimpia ovat olleet hetket, joina olen luullut olevani vieraassa maassa yksinäinen ja yhtäkkiä päätynytkin keittiöön laulamaan Hotel Californiaa tai olohuoneeseen pelaamaan korttia.

Ja tietenkin, olen oppinut pitkämielisyyttä. Olen kaivanut lavuaarista nuudelinjämiä ja viemäristä paksuja mustia hiuksia. Olen opetellut suuntaamaan rakkaudellisia ajatuksia sille, joka ei osaa vetää vessanpönttöä.

Olen oppinut myös sen, että toimivaan yhteisasumiseen tarvitaan viisi ihmisenkorkuista jääkaappia ja joka aamuisin käyvä siivooja.

Kyllä, suosittelen asuntolaelämää siitäkin huolimatta, että meillä on siniset kokolattiamatot.

***

Monet kämppiksistäni ovat kanssani samaa mieltä: on ihanaa, että keittiöstä voi löytää yllätyssuklaakakun (ja jotkut onnekkaat jopa deittikumppanin). Silti useimmat meistä päätyvät myöhemmin yksiöihin, kaksioihin ja lopulta perheasuntoihin bussimatkan päähän keskustasta.

Koska niin kuuluu tehdä, ja koska niin on helpointa tehdä.

Pohdin taannoin ääneen, voisinko ostaa Suomeen palattuani asunnon yhdessä ystäväni kanssa. Ehdotukseni herätti tuttavissani enemmän kauhistelua kuin aikanaan eroaminen ja freelanceriksi ryhtyminen yhteensä. Eihän niin voi tehdä!

Kun yritin kysyä, miksi, en saanut tyydyttävää vastausta. Mutta koska ”niin ei voi tehdä”, lähes jokainen asuntosijoittamiseen uskova suomalainen päätyy lopulta elämään yksin tai ydinperheensä kanssa. Samaan aikaan 15 – 20 prosenttia suomalaisista kärsii yksinäisyydestä.

Olen viimeistään täällä asuessani oivaltanut, että en halua noudattaa samaa kaavaa. Valitsen mieluummin nuudelien tukkiman tiskialtaan kuin sen, että tulen joka ilta pimeään kotiin.

Sata neliötä tai sisustuslehtikoti eivät tee onnelliseksi. Se tekee, että kämppis tarjoaa keskiyöllä tiramisua.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 10 vinkkiä, joiden avulla kirjoitat parempia terveysjuttuja - 13.09.2017
• Tällaista on elämä Oxfordin akateemisessa kuplassa - 24.07.2017
• Kolme asiaa, joista toimittajat puhuvat juuri nyt (ja joista yksikään ei ole valeuutiset) - 18.04.2017
• Journalismi on kuin ravinto: pikaruuan jälkeen kaipaa jotain kypsyteltävää - 03.03.2017
• Nyt muodissa: naistenlehti, joka käsittelee politiikkaa - 08.02.2017
• Englannissa suhteet ovat korttipeliä - 21.12.2016
• Luennoitsija, kerro minulle tarina - 05.12.2016
• Oxford-syndrooma - 31.10.2016