Kävin Suomessa. Piti tehdä vielä viimeinen haastattelu Freie Universitätin lopputyötä varten, mutta matka oli myös hyvä tekosyy päästä tapaamaan armeijassa olevaa lasta, jota en ollut nähnyt muutamaan kuukauteen.

Oi, miten olin ikävöinyt häntä. Viikonloppu meni passatessa ja laittaessa 19-vuotiaan lempiruokia. Hänkin tuntui iloiselta. Vaikka äiti valittaa päivästä toiseen sotkuisista huoneista, tavaroiden jättämisestä ympäri huushollia ja likaisten vaatteiden lojumisesta missä sattuu, häntä näköjään tarvitaan. ”Täällä ei tunnu yhtään kodilta ilman sinua.”

Kun lähdin viime syksynä Berliiniin, ilmoitin perheelle, että minullakin on oikeus keskittyä kerrankin itseeni kahdenkymmenen vuoden kotipyörityksen jälkeen. Miehen mielestä idea oli huono, 17-vuotias säesti häntä. Vain 19-vuotias oli innoissaan. Onneksi hän pääsi viettämään suuren osan syksystä kanssani. Yhdessä käytiin Sachsenhausenit, juutalaisten muistomerkit, Potsdamit ja Kudammin luksusliikkeet sekä koettiin Berliinin ihmeellinen tunnelma, jossa koko Euroopan historia on läsnä. ”Ei voi olla totta, että tällaisia asioita on tapahtunut Euroopassa”, poikani toisti toistelemasta päästyään. Pikkuveli puolestaan valitti, että tyhmä kaupunki, kun on sekavaa ja likaista eikä pärjää englannilla juuri missään.

Alkuvuodesta alkoi armeija, jonne esikoinenkin lähti. Olin pari kuukautta yksin. Viikot vierivät nopeasti opiskellessani täällä asuvan ystäväni kanssa yksityisellä saksan intensiivikurssilla. Oli monenlaista ohjelmaa – mutta olin silti yksinäinen. Heräsin usein aamuyöstä ja hipsin keittiöön katsomaan, paloiko naapuritalon ikkunassa valo. Yleensä siellä valvoi herttaisen näköinen vanha setä, joka tarkkaili avoimesta ikkunasta tyhjää katua.

Sitten sain nuoremman lapsen luokseni. Hän jatkoi tuttua valitustaan: Mäkkärissä ei ymmärretä, mikä on Big Mac Meal, Tukholma on paljon kivempi kaupunki, miksi kaikki puhuvat vain saksaa, pitäisi olla koulussa eikä täällä, kun opettajat suuttuvat, toivottavasti et enää koskaan saa tällaisia hullutuksia päähäsi vaan pysyt kotona jne. jne.

Mutta ihanaa! Hän oli täällä, enkä ollutkaan enää yksin. Vaikka olin kaivannut omaa rauhaa, jostain syystä en osannut nauttia siitä niin kuin olin kuvitellut. Aloin jopa nukkua paremmin, kun samassa huoneessa tuhisi tuttu känkkäpussi.

Ja kohta tänne saapuu vielä mies, jolle minulle on kotona tapana marmattaa kaikesta mahdollisesta. Tietenkin hyvästä syystä: laskut maksamatta, kauppavuoro hoitamatta, sähkölamppu vaihtamatta…

Mutta onneksi hän tulee pian. Eteisen katosta paloi juuri lamppu, enkä ylety sinne millään.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Jäähyväiset Berliinille - 15.07.2014
• Sähköposteja mustaan aukkoon - 02.05.2014
• Elämää Schönhauser Alleella - 31.03.2014
• Nuoren miehen painajainen - 03.03.2014
• Hullunhauska saksan tunti - 20.01.2014
• Lukupiiri metrossa - 05.12.2013
• Äiti hyppäsi tuntemattomaan - 30.10.2013