Tuntuu hullulta, että tämä on jo ohi – yksi elämäni parhaista vuosista. Saattaa kuulostaa liioittelulta, mutta sitä se ei ole: en voinut kuvitellakaan, miten mieletön kokemus Los Angelesiin muutto olisi. Opiskelun lisäksi koko perhe ehti solmia monia ystävyyssuhteita, nyt kuusivuotias tyttäreni oppi puhumaan lähes täydellistä englantia Kalifornian aksentilla, ja mieheni surffaustaidot nousivat niin sanotusti “nextille levelille”.

Virallisesta valmistumispäivästäkin on kulunut jo kuukausi. Vaikka mielenosoituksia ja mellakoita pelättiin ja turvajärjestelyt olivat sen mukaiset, kaikki meni loppujen lopuksi perinteisen ja tarkkaan suunnitellun kaavan mukaan. Isot koko yliopiston valmistujaisjuhlat oli peruttu, mutta sitä ei oikeastaan edes huomannut, koska kaikki tiedekunnat järjestivät omansa. Muutama opiskelija päätti boikotoida juhlia, mutta isommassa kuvassa sitä ei kukaan huomannut, sillä USC Annenbergistä valmistuvia oli yli tuhat. Juhlia oli kampuksella keskiviikosta lauantaihin liukuhihnataktiikalla: joka päivä ainakin kaksi juhlaa per näyttämö (ja näyttämöitä oli monta!). Lähes minuutilleen kaksituntiset juhlat striimattiin koko maailmalle YouTubessa. Sen jälkeen oli kaksituntinen cocktail-tilaisuus viereisellä nurmikkoalueella, jossa sai minglata ja yrittää solmia viimeisiä kontakteja tärkeiden ihmisten kanssa (sitä opiskelijat tekivät viimeiseen saakka), ja kun se oli ohi, näyttämöllä olikin jo eri tiedekunnan valmistujaisjuhla alkamassa.

USC Annenbergin dekaani Willow Bay pitämässä valmistujaispuhetta, 10.5.2024.

Monella oli vaikeuksia saada lopputyö valmiiksi ennen valmistumista, ja niin oli minullakin. Onneksi sain kuitenkin oman puolen tunnin dokkarini editoitua loppuun ja YouTubeen. Se kertoo sokeasta oppositiomielisestä moskovalaismiehestä, joka Venäjän hyökättyä Ukrainaan kutsuttiin armeijaan, mutta hän päätti lähteä yksin Yhdysvaltoihin hakemaan turvapaikkaa. Lopullisesta versiosta vastaa koulun dokumenttielokuvatiimi, joka hioo leikkausta ja hoitaa äänen jälkityöt. Dokumentti näytetään luultavasti talvella 2024 Spectrum-nimisellä tv-kanavalla.

Väsynyt mutta onnellinen vastavalmistunut.

Yliopisto ei unohda kaupallisia mahdollisuuksia valmistujaisjuhlissakaan – mikä olisikaan parempi paikka myydä t-paitoja ja ylihintaisia ruusuja.

Vuoden aikana opin ymmärtämään amerikkalaisia edes hitusen paremmin. Parhaiten kuitenkin ymmärsin, kuinka ristiriitaisia Amerikka ja amerikkalaiset ovat. Tyttäreni ystävän vanhemmat ovat erittäin mukavia, perhekeskeisiä, fiksuja ja maailmaa nähneitä – mutta isä on totaalinen konservatiivi, kantaa asetta taskussaan ja on opettanut 7-vuotiaalle tyttärelleen, kuinka puolustaudutaan veitsen avulla – sitähän ei tiedä, milloin kyseistä taitoa tarvitaan. Meille hän on kertonut, että tyttärellä on myös aina kääntöveitsi taskussaan, tiedä sitten, pitääkö asia paikkaansa vai ei. Ja perhe asuu kuitenkin Santa Monicassa, jossa suurin osa asukkaista on erittäin hyvin toimeentulevia valkoisia ihmisiä, ja yleisesti ottaen kaupunki on suhteellisen turvallinen.

Moni asia on yllättänyt positiivisesti; esimerkiksi lapseni koulu, opetuksen laatu ja ilmainen ruokailu, yhteisöllisyys ja terveydenhuolto (en tiennyt, että Kaliforniassa on tarjolla myös ilmainen terveydenhuolto tietyn tulotason alla oleville ihmisille ja eläkeläisille). Ihailen amerikkalaisten draivia, peräänantamattomuutta ja työteliäisyyttä: ihmiset kokevat olevansa itse vastuullisia omasta elämästään, niin hyvässä kuin pahassa.

Samalla moni asia on tietenkin kaikkea muuta kuin hyvin: kodittomien, huumeriippuvaisten ja mielenterveysongelmaisten määrä järkytti, vaikka tiesinkin jo etukäteen, että heitä on todella paljon. Moni paikallinen sulkee silmänsä asialta, enkä voinut hyväksyä asiaa aluksi, mutta nyt ymmärrän tätäkin ajattelumaailmaa paremmin: monen mielestä asialle ei vain voi tehdä mitään. Kalifornia on viimeisen viiden vuoden aikana käyttänyt 24 miljardia kodittomuuden “hoitoon”, mutta kodittomien ihmisten määrä on vain lisääntynyt. Kiinnostavaa on, että varojen käyttöä ei ole tähän mennessä seurattu sen tarkemmin. Monen paikallisen mielestä kodittomuuskin on bisnestä: mikään järjestö ei pohjimmiltaan halua, että kaikilla olisi katto pään päällä ja asiat hyvin, sillä järjestöjen toiminta loppuisi.

Ympäristöasioiden ignooraaminen Yhdysvaltojen “vihreimmässä” osavaltiossa yllätti myös. Harva esimerkiksi kierrättää (vaikka jokaisen talon yhteydessä on kierrätyslaatikko), kaikki tietenkin ajavat autolla joka paikkaan (sähköautoja on paljon, mutta niin on myös pyörillä kulkevia valtamerilaivoja), eikä kertakäyttöastioita säästellä. Samalla me, kuten miljoonat muutkin Kalifornian asukkaat, saimme yllättäen 70 dollarin etukupongin kaasun käyttöön – “California Climate Credit” -aloitteen on tarkoitus pienentää osavaltion kasvihuonepäästöjä. Hieno aloite, mutta olen vähän skeptinen.

Osavaltio tarjoaa myös porkkanoita sähköauton ostoon: jos ostaa uuden nollapäästöisen sähköauton, saa siihen tukea maksimissaan 7500 dollaria, käytettyynkin 4000 dollaria. Samalla kuitenkin julkisen liikenteen kehittämisen sijaan useammin laajennetaan moottoriteitä, jotka ovat jo muutenkin usein ainakin kuusikaistaisia yhteen suuntaan. Onneksi nykyään laajennukset herättävät välillä vastustustakin paikallisten keskuudessa, ja kyllä metroverkostoakin laajennetaan vuoden 2028 olympialaisia silmällä pitäen.

Los Angeles on muutenkin malliesimerkki siitä, kuinka kaupalliset toimijat vaikuttavat kaupunkisuunnitteluun. Ennen maailmansotia kaupungissa oli maailman suurimpiin kuuluva raitiovaunuverkosto, jota kuitenkin alettiin purkaa bussien ja autojen tieltä. Purkamisvimma alkoi, kun raitiovaunuyhtiö myytiin toiselle yhtiölle, jonka osakkeenomistajiin kuuluivat General Motors, Standard Oil of California ja Firestone Tire.

Santa Monican takakujia ja niiden roskaisuutta ei tule ikävä.

Lukuvuoden aikana ehdimme matkustella vain lähialueilla – Palm Springsissä, Las Vegasissa, Kuolemanlaaksossa, Joshua Treessä, San Diegossa ja Tijuanassa, mutta koulun loppumisen jälkeen lähdimme saman tien Havaijille, ja tyttären koulun loppumisen jälkeen lähdemme vielä road tripille Yosemiteen, Napa Valleyhin, San Franciscoon ja jonnekin Pacific Highwayn varrelle osuviin kaupunkeihin. Yksi parhaista asioista täällä onkin ollut mahdollisuus nähdä todella kaunista luontoa vain parin tunnin matkan päässä. En tiedä, miten olisimme pärjänneet ilman autoa – tai olisimme varmasti pärjänneet, mutta moni hieno asia olisi jäänyt kokematta.

Vuoden parhaisiin hetkiin kuuluivat ehdottomasti spontaanit piknikit Santa Monican rannalla.

Vaikka ystäviä ja perhettä on ollut ikävä, Suomeen paluu tuntuu vaikealta. Täytyy uudestaan tottua ihmisten sisäänpäin kääntyneisyyteen (kukaan ei tervehdi kadulla, puhu tai hymyile), eikä säätä tai pimeyttäkään ole tullut vuoden aikana ikävä. Pohdin myös jo ennakkoon, että kuinkakohan suomalaislapset reagoivat omaani, joka on tottunut kysymään tuntemattomilta leikkipuistossa, haluavatko he leikkiä hänen kanssaan. Vuoden aikana täällä vain yksi lapsi on vastannut kieltävästi ja tyttäreni palasi itkien luokseni. Veikkaan, että Suomessa hän saa kuulla kyseistä vastausta paljon useammin.

Olen loputtoman kiitollinen Helsingin Sanomain Säätiölle siitä, että sain mahdollisuuden opiskella USC:ssä ja vuoden ajan elää amerikkalaista unelmaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Skandaaleja, valmistujaisjuhlan peruuntuminen ja mellakoita - 10.05.2024
• Tulvia, tutkivaa journalismia ja pelkoa vapaan journalismin tulevaisuudesta - 04.03.2024
• Puolet takana, puolet edessä - 29.01.2024
• Kävellen Meksikoon ja muita kommelluksia - 05.12.2023
• Syksy toi Los Angelesiin Sanna Marinin, koronan ja opiskelijoille jaettavat opioidien vastalääkkeet - 11.10.2023
• Seitsemän viikkoa vuoristoradassa - 15.08.2023