Sähköposteja mustaan aukkoon

02.05.2014
In: Berlin
Avatar photo

Eeva-Liisa Pere

Eeva-Liisa Pere opiskeli Freie Universität Berliinissä lukuvuoden 2013 - 2014.

Sähköposti kilahti. Menin tarkistamaan viestini.

Sen oli lähettänyt suositun berliiniläisen kaupunkilehti Zittyn päätoimittaja. Hän kirjoitti: ”Olen pahoillani, mutta joudun perumaan sovitun haastattelumme. Kuten ehkä tiedätte, Zitty on myyty ja minä joudun jättämään tehtäväni.”

Voi ei, ajattelin. Olin pommittanut päätoimittajaa sähköposteilla ja puheluilla viikkokausia. Lopulta hän oli lupautunut vastaamaan kysymyksiini painetun lehden ja verkkoversioiden yhdistämisestä sekä printtimedian tulevaisuuden näkymistä.

Harmiteltuani takaiskua aikani tuumasin, että minkäs mahtaa ja että olipa tyypillistä. Lehden omistajanvaihdos ja päätoimittajan irtisanominen kertovat median murroksesta, jonka keskellä elämme edelleen. Harva se viikko saa lukea uutisia yrityskaupoista ja lehtien lakkautuksista. Sen jälkeen, kun lähdin Suomesta, omassa tutussa lehtitalossanikin lehtiä on myyty ja johto on vaihtunut.

Epätyypillistä oli sen sijaan se, että sain lukemattomien yritysten jälkeen ylipäätään luotua sähköpostiyhteyden Zittyn päätoimittajaan. Luin taannoin lehdestä, että suomalaiset vastaavat meileihin surkean laiskasti. Yhdysvalloissa opiskelevat kollegat puolestaan kirjoittavat blogeissaan professorien tähdentävän, kuinka tärkeää on vastata sähköpostiin mahdollisimman nopeasti ja viimeistään samana päivänä.

Saksalaiset eivät ole nähtävästi kuulleet näistä ohjeista. Normaali käytäntö on kokemukseni mukaan se, että sähköpostiin ei vastata ollenkaan. Samantekevää, kuinka monta kertaa lähetät muistutuksen tai soitat perään. Sihteerit sanovat tympeästi: ”Liebe Frau, valitettavasti en voi auttaa.”

Kummallisinta oli mielestäni, kun edes Freie Universitätin assistentti ei vastannut viesteihini. Tavatessani hänet yliopistolla hän selitti hyväntuulisesti jättäneensä vastaamatta, koska ei ollut vielä saanut selvitettyä asiaa, josta kyselin.

Ymmärrän, että suomalainen toimittaja kysymyksineen ei ole saksalaisten lehtien päätoimittajien tai online-vastaavien tärkeysjärjestyksen kärkipäässä. Mutta silti…

Niinpä hämmästyin, kun lähetin meilin The Guardianin paikallisella kirjeenvaihtajalle, johon olin törmännyt eräässä tilaisuudessa. Hän vastasi muutaman tunnin kuluttua ja ilmoitti tapaavansa minut mielihyvin seuraavalla viikolla. Kiireisellä brittikirjeenvaihtajalla oli aikaa istahtaa illansuussa oluelle ja kertoa näkemyksiään eurooppalaisten lehtien kriisistä.

Suosikkikolumnistini, Financial Timesin Lucy Kellaway kirjoitti taannoin palstallaan havainneensa, että todella tärkeät ihmiset eivät jätä vastaamatta tai selittele hukkuneensa sähköpostitulvaan. Hyvä vinkki myös meille vähemmän tärkeille, ajattelin poistuessani Spreen varrella sijaitsevasta baarista., jossa olin jututtanut The Guardianin fiksua ja analyyttistä Philip Oltermannia.

Joten, jos siis tämän jälkeen kysytte minulta, mitä eurooppalaista lehteä luen päivittäin, vastaan, että ihan samaa kuin aiemminkin. Nyt vain tykkään siitä, mikäli mahdollista, vielä entistä enemmän. Arvatkaa, miksi?

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

1 COMMENT

  1. Pia

    Asiaa!

    Olen AIVAN KYPSÄ siihen, että ihmiset eivät vastaa meileihin, eivät tekstareihin.
    Eivät tutut, eivät ystävät, eivät työn kautta tavoitellut.
    Eivät ehdotuksiin, eivät kysymyksiin, eivät kuulumisten tiedusteluihin.

    Heillä on varmaankin syynsä. En voi niitä tietää, enkä jaksa enää arvailla.
    Lopputulos on kuitenkin tämä: EN VASTAA SINULLE.

    Ja sitten on niitä, jotka vastaavat aina.

    Kaveripoppoossani, vaikkapa, vastaajien elämät eivät ole sen tyhjempiä kuin vastaamattomien. On pari lasta, ukkeli, vaativa työ, ne normaalit pyykkivuoret.

    Rohkenen arvella, että joillakuilla homma on jotenkin paremmin hallinnassa.

    Vastaamattomuus on epäkohteliasta.
    Amen.

Leave a Comment