Saksa on muutakin kuin Berliini

26.05.2023
In: Berlin
Avatar photo

Maria Säkö

Maria Säkö opiskelee lukuvuoden 2022–2023 Berliinissä Freie Universitätissä.

Berliini on kiehtova kaupunki, mutta välillä tuntuu siltä, että siitä touhotetaan Freie Universitätin kursseilla jopa liikaakin. Freie Universitätissä Berliini todellakin on maailman – tai ainakin Saksan – napa, vaikka Saksa on ehdottomasti muutakin kuin pääkaupunkinsa. Se ei vähennä Berliinin kiehtovuutta, mutta nostattaa silloin tällöin pientä vastarintaa sisälläni. Siksi olikin kutkuttavaa lukea berliiniläisen, 60-luvun radikaalia sukupolvea edustavan kirjailijan novellia, jossa Berliinin ihastelulle vinoillaan oikein kunnolla. Sellaista voi lukea Bernd Caillouxin riemastuttavasta novellista Der Menschenfischer – Mit der Nachttaxi unterwegs. Vuonna 2013 julkaistussa novellissa Caillouxin kaiken nähnyt taksikuski kohdistaa ivansa ennen muuta siihen ”turistikatseeseen”, jolla Berliiniä katsotaan.

Hänelle ovat tuttuja niin Berlinalen elokuvaturistit kuin matkailijat, jotka ovat pettyneitä siihen, ettei taksikuski vastaa heidän näkemystään aidosta berliiniläisestä työläisestä ja anna hänelle sitä hänen kaipaamaansa ”kansan ääntä”. He kun ovat saapuneet tänne, jotta saavat täyden palvelun. Ja jutustelun taksikuskin kanssa pitäisi tietysti edustaa sitä aitoa yhteyttä kansaan. Herkullisesti kliseille ilkkuvasta novellista jokainen Berliinissä käynyt tunnistaa itsensä, sillä niin monipuolisen kattauksen se tarjoaa aina korkeakulttuuri-ihmisistä tyyppeihin, joiden muistilokeroista ei löydy oikeaa vuosikulua edes toiselle maailmansodalle, saati Berliinin osalle siinä.

Yllättävästi novellin lopussa kuitenkin tarjoillaan hyvin berliiniläinen näkökulma turisteihin. Kyynisyyttä tihkuva taksinkuljettaja lopettaa pohdintansa lakoniseen toteamukseen, josta ei paista viha turisteja kohtaan vaan pikemmin tosiasioiden tyyni kohtaaminen. Äärimmäisen berliiniläistä, mieleni tekee hihkaista, mutta ihka-aidon paikalliseen tyyliin minäkin peitän spontaanin reaktion kantikkaaseen käyttäytymiseen. Pääkaupunkilaiset eivät avaudu liian helposti vaan tarjoavat haastetta. Ja kas, tämänkin tiedon imin yliopiston kurssilta.

Työväenkulttuuria etsimässä

Yliopistolla tarjotaan vaihto-oppilaille kurssikirjoa, joissa esitellään Berliiniä ja sen kulttuuria. Neuköllnin arkkitehtuurille on oma kurssinsa, Kreutzbergille omansa. Kaikkiin suorittamiini kielikursseihin on kuulunut jonkinlainen ”Ortbesichtigung”, joten kaupunginosien koluaminen läpi milloin minkäkintasoista saksankielistä esitelmää varten on tullut tutuksi.

Yksi mieleenpainuneimmista ekskursioista syntyi tutustumiskäynnillä Karl-Marx-Alleelle. Siellä haastattelin kahta asukasta, joista kumpikin näytti Kaurismäen työläiselokuvasarjan pääosanesittäjältä. Toinen oli 85-vuotias työmies, joka oli rakentanut kadun kerrostaloja 50-luvun lopulla, ja hän kertoi muistoja siitä, miten raunioitunut Berliini rakennettiin uudelleen; joka ikinen kivi piti alusta saakka asettaa paikoilleen. ”Rakensin näitä omin käsin saksalaisille työläisille, mutta nyt joku italialainen grynderi omistaa nämä”, mies puhisi. Toinen haastateltava – 75-vuotias – piti hyvänä sitä, ettei enää tarvinnut mennä näytösluonteisiin mielenosoituksiin ja että lapset saivat matkustaa ja olla asioista mitä mieltä halusivat. Mutta hän suri sitä, että enää kaduilla ei ole elämää kuten ennen vaan pelkkiä huonekaluliikkeitä. Työläisten olot eivät muurin murtumisen jälkeen hänestä kaikin osin parantuneet: ”Ja totta tosiaan, nyt voi matkustaa, mutta kenellä on varaa? DDR:n aikaan pääsi häämatkalle kuitenkin itäblokin maihin halvalla. Nykyään ei pääse mihinkään.”

Karl-Marx-Allee.

Niin. Työväenkulttuuri on olennainen osa Berliiniä, mutta mitä sille tänä päivänä todella kuuluu? Berliinin tämän kevään vaalit osoittivat muutosta poispäin punavihreydestä: kaupunki ei enää profiloidu samalla tavalla vahvasti työväenkaupungiksi kuin ennen. Punavihreä valta on alkanut säröillä, ja vaaleissa vahvan voiton saanut konservatiivipuolue on kiilannut väliin. Se on monelle berliiniläiselle taiteilijalle, kulttuurialan työntekijälle ja ylipäätään kaikille kaupungin loppumattomasta kulttuurista elämäänsä ammentavalle järkytys. Etenkin teatteria leimaa täällä vahva vastarinta kapitalismia ja konservatiivisia arvoja kohtaan, ja saman voi nähdä myös baletissa, oopperassa ja konserteissa. Jos ei esityksen sisältö siitä kerro, niin saavutettavuus kertoo. Berliinissä on vähävaraisen mahdollista saada erittäin edulliset, muutaman euron liput lähes mihin tahansa kaikkein kalliimmista ja suurimmistakin teoksista.

Työväenkulttuuria ja avantgardea

Saksalaisista taidekouluista valmistuu kapitalismia vastaan uhoavia tyyppejä, jotka kuitenkin ovat lähtöisin ylemmästä keskiluokasta. Työväenluokkaisena ja vähävaraisena Saksassa joutuu tyytymään huonompiin kouluihin jo pienestä pitäen, kuten HS:n kirjeenvaihtaja Hanna Mahlamäki taannoin kirjoitti. Sama ongelma koskettaa toki kaikkea taidekoulutusta kaikissa Euroopan maissa nykypäivänä. Siksi olikin kiinnostavaa käydä alueella, jossa vahva työväenkulttuuri ja kansankulttuuri yhdistyvät nimenomaan avantgardeen eli siihen turhaan tekotaiteeseen, jota usein äärioikeiston kanssa flirttailevat puolueet olisivat ”kansan nimissä” lakkauttamassa. Sen alueen nimi on Ruhrin alue.

Teimme EJF-stipendiaattiryhmän kanssa matkan Ruhrin alueelle, joka on vahva kulttuurin ja median keskittymä pääkaupungin ulkopuolella. Minulle matka oli neljäs matka tälle alueelle, jonne olen aina matkustanut nimenomaan sen vahvan esittävän taiteen tarjonnan vuoksi.

Suomalaisittain tämä alue on myös hyvin kiinnostava, sillä muutamat suomalaisen teatterin ja esitystaiteen ryhmät ovat saavuttaneet siellä menestystä. Niihin kuuluvat muun muassa Nya Rampen -ryhmä, joka voitti Ruhrin alueen teatterifestivaalin pääpalkinnon kymmenen vuotta sitten, sekä jo useana vuonna, ja myös tänä keväänä, alueen omakseen ottaneen suomalaisen Oblivia-ryhmän teokset.

Essenissä valtava hiilikaivosalue on muutettu elinvoimaiseksi taiteen ja kulttuurin keskukseksi. Unescon maailmanperintökohteeksi valittu bauhaus-arkkitehtuuria edustava rakennuskompleksi on täynnä näyttämöitä, näyttelytiloja ja kokoontumispaikkoja. Pact Zollvereinissa voi nähdä nykyteatterin kuumat nimet. Koreografi Pina Bauschin luoma Wuppertalin teatteri antaa sielun koko Wuppertalin kaupungille. Teatterin uusi johtaja Boris Charmatz on tuonut Pina Bauschin perustaman teatterin tanssijat tiiviiseen kontaktiin paikkakunnan asukkaiden kanssa muun muassa siten, että tanssijat esiintyvät siellä kaduilla ja asemilla. Düsseldorfin taidekoulussa vaikutti aikoinaan vahvana opettajana Joseph Beuys, jonka perintöä vaalitaan edelleen. Vaikka jonkun taiteilijan asettuminen jollekin paikkakunnalle on tietysti monen asian summa, ja usein sattumaakin, ei avantgardistien asettuminen Ruhrin alueelle ole vain sitä.

Pact Zollverein.

Selvittelin syitä sille, miksi työväenkulttuuriin kuuluu täällä nimenomaan avoimuus uudelle ja avoin kokeilevuus konservatiivisuuden sijaan. Tyhjentävää vastausta kysymykseeni en tietenkään löytänyt, mutta löysin muutamia kiinnostavia yksittäisiä tietoja, joita saksankielisessä mediassa on viime aikoina tuotu esiin.

Marraskuussa 1805 siirrettiin Düsseldorfin merkittävimmät taideaarteet Müncheniin silloisten Preussin johtajien määräyksestä. Aikoinaan paikalliset ihmiset olivat siitä järkyttyneitä, mutta loppujen lopuksi se saattoi tehdä hyvää alueen kulttuurielämälle. Kokoelma sisälsi muun muassa oli 50 Rembrandtin teosta. Kiista siitä, mihin taideteokset oikein kuuluvat, ei ole lopullisesti ratkaistu vielä tänäkään päivänä. Suurten mestareiden töiden puuttuminen kuitenkin antoi tilaa uudelle ja tutustutti alueen ihmiset museoihin, joissa oli nimenomaan nykyaikaa kommentoivia teoksia. Siten syntyi ikään kuin itsestään yleisökasvatusta, joka ruokki ihmisten uteliaisuutta avantgardea kohtaan.

Tänäkin päivänä näyttelyt keskustelevat työväenkulttuurin kanssa. Tässä kuussa Ruhr-Ding-näyttelyssä teemana oli uni – miten kaivos- ja tehdastyöläisten unirytmi on vuosien saatossa vaikuttanut ja miten unta puolestaan nykytaiteessa käsitellään. Työväenjuuria ei siis unohdeta vaan niitä pidetään tietoisesti yllä.

Paikallislehdetkin voivat kukoistaa

Ruhrin alueelle matkustimme tapaamaan EJF-ohjelman suurimpiin rahoittajiin kuuluvan NRZ:n eli Nord Rhein Zeitungin edustajia. Paikallislehtien ongelmat ovat Saksassa pitkälti samat kuin Suomessa. Lukijat ovat ikääntyneempää porukkaa, ja nuoria on vaikea sitouttaa paikallisen lehden tilaajiksi, sillä he ostavat mieluummin juttunsa yksittäisinä netistä. NRZ:n alle kuuluu useita alueen lehtiä, ja ne ovat yhdessä kehittäneet digilehteä ja podcasteja, joilla ne pyrkivät tavoittamaan nuorempia median käyttäjiä.

Paikallislehdillä menee vaihtelevasti. Ruhrin alueen lehdillä menee suhteellisen hyvin. Sen sijaan esimerkiksi Thüringenin alueella paikallislehdet kituvat. NRZ:n lehdet eroavat muista Saksassa julkaistusta lehdistä siinä, että ne ovat poliittisesti täysin sitoutumattomia.

NRZ:n kohdalla tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että lehtiyhtymän lehdet sitoutuvat palvelemaan sekä sananvapautta että torjumaan äärioikeistolaisia äänenpainoja. Tämä pyrkimys on kirjoitettu selkeästi lehtien yhteiseen ”kompassiin”. Tuntui todella kohottavalta, että näinä aikoina poliittinen sitoutumattomuus tarkoittaa kuitenkin sitä, että arvoista pidetään kiinni eikä nähdä äärioikeistoa ”kiinnostavana uutena näkökulmana” asioihin tai ryhmänä, jonka kuuluu saada tilaa ihmisarvoa halventaville puheille. Saksassa muistetaan, miten natsit nousivat valtaan: demokraattisten vaalien kautta. Se ei tehnyt natseista vähemmän natseja.

Kulttuurijournalismilla ja kritiikillä on tärkeä osa paikallislehdissä. NRZ:n omistajan, ison mediakonsernin FUNKE Mediengruppen julkaisemassa Berliner Morgenpostissa on usein pitkiä kritiikkejä paikallisista esityksistä, myös harrastajateattereista. Kun kysyin NRZ:n päätoimittajalta, miten tärkeä osa kritiikit ovat journalismia, hän piti niitä tiheästi asutun Ruhrin alueella erittäin tärkeinä, sillä kulttuurielämä on siellä niin vilkasta ja ihmiset tarvitsevat kompassia tarjonnan ymmärtämiseen. Etenkin teatteritaiteen kohdalla hän sanoi lehden haluavan olla se, joka sytyttää keskustelut esityksistä eloon.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment