Kun torstaina neljän hengen ryhmämme poistui lavalta ja istuutui takaisin paikoilleen, oli olo oudon hämmentynyt ja tyhjä. Koko seitsemän viikon mittainen Summer Immersion -intensiivijakso huipentui isossa auditoriossa koko vuosikurssin esittelemiin juttuprojekteihin ja edessä oli viikon loma. “You did it!” ohjelman johtaja Lisa hehkutti mikrofoniin viimeisen presentaation jälkeen. Niin, kyllä me teimme. Edelliset seitsemän viikkoa olivat erikoisimmat ja antoisimmat vuosikausiin.

Esittelimme multimediaprojektimme yliopiston auditoriossa. Kuva: Balin Schneider

Muutin Los Angelesiin kesäkuun lopussa yksin, koska puolisoni piti jäädä Suomeen kesän ajaksi tekemään töitä. Myös viisivuotias tyttäremme jäi Suomeen hänen kanssaan. He muuttavat tänne kahden päivän päästä, enkä malttaisi enää odottaa.

Kesä on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Olin tietenkin kuullut, että Los Angeles ei missään nimessä ole mikään helppo kaupunki, joka tuntuu heti omalta, vaan pitää varautua kodittomuuteen, autojonoihin, ilmansaasteisiin, pitkiin välimatkoihin. Ajattelin, että huoh, en kai minä nyt mikään eilisen teeren poika ole, että tuollaisista pitäisi varoitella. Mutta vaikka minulla ei ollut mitään odotuksia itse kaupungista (koulusta kyllä), olin silti yllättynyt siitä, kuinka luotaantyöntävältä se alussa vaikutti. Kun lentokentältä ajoin taksilla yliopiston viereiseen hotelliin, reilun puolen tunnin matkan aikana mentiin yhdestä maailmasta toiseen: koko matkan näin pelkkiä moottoriteitä sekä yksikerroksisia ja yksinkertaisia omakotitaloja, kunnes yhtäkkiä käännyimmekin pois moottoritieltä ja edessäni oli valtava University of Southern Californian kampus – kuin mikäkin Hollywood-elokuvan lavaste. Kävelin ensimmäisenä iltana kampuksen alueella, enkä voinut uskoa, että pääsen opiskelemaan niin mielettömään paikkaan.

USC Annenberg – tässä rakennuksessa pidetään suurin osa luennoista. Kuva: Katja Liukkonen

Niin, koko edellisen keväänhän olin varma siitä, että jokin menee pieleen, emmekä pääse muuttamaan Yhdysvaltoihin. Kun sain Helsingin Sanomain Säätiöltä puhelun siitä, että minulle on myönnetty stipendi, vatsassa muljahti kuin joskus nuoruudessa, kun kuuli elämää mullistaneen uutisen.

Vaikken luonteeltani edes ole pessimisti, niin aluksi pelkäsin, ettei yliopisto hyväksy minua opiskelijaksi. Valintakokeet ovat COVID-19-pandemian jälkeen muuttuneet niin, ettei SAT-testiä enää pitänyt tehdä, mikä oli helpotus. Myöskään kielikoetta minulta ei vaadittu, sillä olen suorittanut kandidaatin tutkinnon Englannissa. Minun piti kuitenkin tehdä hakemus- ja motivaatiokirjeet ja kääntää parhaimmat juttuni englanniksi. Myös kahden suosittelijan piti vastata monivaiheiseen kyselyyn.

Kun hyväksymiskirje vihdoin tuli, piti aloittaa viisumiasioiden selvittely. Se olikin monimutkaisempi prosessi, jonka selvittelyssä meni monta päivää. En ymmärtänyt mitä viisumia kannattaa hakea, mitä eroa niillä on, mitä asiakirjoja pitää liittää, mistä ne saa, mitä papereita pitää pyytää koululta… Eri sivustoilla oli eri ohjeita ja ihmettelin, miksi ei voi olla kaikkea tarvittavaa tietoa yksinkertaisessa muodossa yhdellä sivulla. Jouduin laittamaan sähköpostia Suomen Yhdysvaltain suurlähetystön lisäksi myös Yhdysvaltain maahanmuuttovirastoon, ja yllätys oli suuri, kun sieltä hyvin ystävällisesti vastattiin heti seuraavana päivänä! Lopulta sain kaikki paperit kasaan ja viisumi tulikin yllättävän nopeasti.

Aluksi aloitimme vuokra-asunnon etsimisen Suomesta käsin, koska tiesimme, että haluamme asua Santa Monicassa. Olin jutellut muutaman edellisen stipendiaatin kanssa, ja melkein kaikki perheelliset olivat asuneet juuri Santa Monicassa. Siellä olivat myös parhaat koulut, mikä oli meille tärkeää, sillä lapsemme menee täällä esikouluun (Yhdysvalloissa esikoulu aloitetaan 5-vuotiaana).

Tajusimme kuitenkin pian, että Suomesta käsin on turha etsiä mitään, varsinkaan kun ei tunne kaupunkia. Sain vuokrattua ensimmäiseksi kuukaudeksi asunnon eräältä stipendiaatilta, joka perheineen oli jäänyt asumaan tänne pysyvästi. Heidän asuntonsa oli juuri samalla alueella, josta itsekin olin katsellut asuntoja, ja he olivat sopivasti Suomessa kesän ajan.

Olin kuvitellut Santa Monican olevan rento merenrantakaupunki (olinhan asunut Brightonissa Englannissa, jonka kuvittelin olevan vähintäänkin Santa Monican sisarkaupunki), mutta ensimmäisinä päivinä kuljin järkyttyneenä katuja pitkin väistellen maassa nukkuvia kodittomia. Lisäksi kaupungissa oli selvästi paljon mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä, jotka eivät ole saaneet hoitoa. Kadut haisivat pistävältä virtsalta, takakujat olivat täynnä roskia, suuri osa kerrostaloista oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Mietin silloin, että miten voi olla mahdollista, että Yhdysvaltojen rikkaimman osavaltion yhdessä rikkaimmista alueista voivat olla asiat tällaisella tolalla. Mietin, että miten upeasti Yhdysvallat on hoitanut mielikuvamarkkinoinnin, kun suurin osa koko muusta maailmasta pitää osavaltiota amerikkalaisen unelman tyyssijana.

Kodittomia ihmisiä nukkuu kaikkialla, myös metrossa. Kuva: Katja Liukkonen

Jos kurssikaveri kysyi, missä asun ja vastasin, että Santa Monicassa, niin vastaus oli lähes poikkeuksetta “Oooh, posh! The rents are even more ridiculous there than in LA.” Olin samaa mieltä vain jälkimmäisen kanssa.

En tiedä mitä tapahtui, mutta jo vajaan parin viikon kuluttua aloin kuitenkin pikkuhiljaa pitämään sekä Santa Monicasta että Los Angelesista ja näkemään myös niiden hyviä puolia. Los Angeles ei todellakaan ole mikään helppo kaupunki ja vaatii aikaa, että siihen pääsee tutustumaan kunnolla, näkemään kaikki eri puolet ja ehkä myös oppii sulkemaan silmänsä niiltä huonoilta.

Koulustressin lisäksi (olin toki kuullut myös sen, että koulu on hyvin intensiivinen, mutten tietenkään uskonut, että NÄIN intensiivinen) piti etsiä asunto ja hoitaa kaikki muut byrokratiajutut, kuten maahanmuuttolomakkeet (ennen niiden täyttämistä Yhdysvaltoihin saapumisen jälkeen ei voi valita koulun kursseja), paperisten koulutodistusten todentaminen (sähköiset versiot suoraan edellisistä kouluista eivät riittäneet), verikokeet siitä, että olen sairastanut yleisimmät tartuntataudit…

Toki asunto oli vaikein asia, sillä se, että asunnot olivat törkeän kalliita (3500 dollaria kaksiosta on normaali hinta), eivät ole vielä ainoa ongelma: niitä ei myöskään vuokrata sinulle, 1. jos sinulla ei ole amerikkalaista credit scorea ja 2. alle 12 kuukaudeksi. Lopulta monen mutkan jälkeen löysin meille kuitenkin asunnon ja sain jopa tehtyä sähkö-, kaasu-, vakuutus- ja nettisopimukset. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta yllättävän paljon tekemistä, varsinkaan, kun ei tiedä mitään paikallisista yhtiöistä.

Lopulta omaan asuntoon muuton jälkeen sain hengähtää ja keskittyä vain kouluun.

Näkymä huippukalliin kaksiomme parvekkeelta voisi toki olla parempikin. Kuva: Katja Liukkonen

Jos Los Angeles ei heti ensinäkemältä vielä sytyttänyt, niin koulusta olin vaikuttunut saman tien. Opettajat olivat huippuammattilaisia: kaikki ovat voittaneet joko Pulitzerin tai vähintään jonkin muun palkinnon (“award-winning journalist” lukee lähes jokaisen opettajan CV:ssä) ja osaavat opettaa innostavasti ja kiinnostavasti. “Tämä on huippukoulu ja teistä tulee vaikka mitä” -asenne on yllättävän mieltä ylentävä ja pakottaa nostamaan myös omaa rimaa vielä ylemmäksi. Tulee oikeasti sellainen olo, että kaikki on mahdollista ja vain taivas on rajana. Varmaan monelle opiskelijalle iskee todellisuus vasten kasvoja koulun loppumisen jälkeen, mutta opiskelujen aikana kaikilla ovat tavoitteet ja motivaatio todella korkealla.

Kesän lopulla kampuksen kaduille ripustettiin tervetulotoivotukset uusille opiskelijoille. Kuva: Katja Liukkonen

On myös ihanaa, että tämän vuoden aikana on mahdollisuus kokeilla uusia asioita, kirjoittaa juttuja uudella tavalla, oppia lisää narratiivisesta journalismista, tehdä podcasteja ja dokumenttielokuva. Ja kuinka mahtavaa on, että voi pallotella ajatuksiaan, saada jutuistaan rakentavaa palautetta ja kehittää niitä rauhassa! Kun narratiivisen journalismin opettaja palautteensa lopuksi kirjoitti, että “your writing is excellent!”, niin kyyneleethän siinä nousi silmiin: “ai minunko vai…”.

Kursseja valitessa tuntui välillä siltä, kuin olisi karkkikaupassa: tämä kuulostaa kiinnostavalta, tämä myös, ja tuo. Mutta suositus on vain 14 opintopistettä per lukukausi (kesällä 6), joten liian montaa kurssia ei voi ottaa.

Hauskaa on, että koulun korkeasta hinnasta puhutaan paljon – ja siitä, että “puolet lukukausimaksustahan maksetaan siitä, että saadaan luotua suhteita”. Kyllä, täällä puhutaan avoimesti siitä, että suhteilla saa vähintäänkin jalan oven väliin ja että ilman niitä on melkeinpä turha edes yrittää. Naureskellen yksi opettajistamme kutsui “troijalaisverkostoa” (USC:n opiskelijat kutsuvat itseään nimellä Trojans) mafiaksi: jos jossain firmassa on USC:stä valmistunut oppilas, häneen kannattaa ottaa suoraan yhteyttä ja kertoa, että itsekin on kulkenut samoja polkuja. The Walt Disney Companyyn (eli myös ABC-televisioyhtiöön) koululla on erityinen suhde: koulun dekaani on naimisissa yhtiön toimitusjohtajan kanssa. Dekaani oli viimeisenä päivänä katsomassa kesäprojektiemme esittelyä auditoriossa – ja niin olivat myös hänen kaksi kaapinkokoista henkivartijaansa.

Luulen, että vuoristoradalla ajelu jatkuu syksyllä. Kesäkauden viimeisenä päivänä ohjelman johtaja Lisa sanoi, että jos luulimme kesän olleen kiireinen, niin odottakaapa syksyä: “you ain’t gonna sleep!”

Vaikka koulumatkoihin menee kaksi tuntia joka päivä, olen silti onnellinen, että asun tämän käsittämättömän leveän rannan vieressä. Kuva: Katja Liukkonen

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ristiriitainen Amerikka voitti minut puolelleen – Suomeen paluu tuntuu ankealta - 12.06.2024
• Skandaaleja, valmistujaisjuhlan peruuntuminen ja mellakoita - 10.05.2024
• Tulvia, tutkivaa journalismia ja pelkoa vapaan journalismin tulevaisuudesta - 04.03.2024
• Puolet takana, puolet edessä - 29.01.2024
• Kävellen Meksikoon ja muita kommelluksia - 05.12.2023
• Syksy toi Los Angelesiin Sanna Marinin, koronan ja opiskelijoille jaettavat opioidien vastalääkkeet - 11.10.2023