Hei vaan Suomi, se on Shanghai tässä. Mitäs sinne? Täällä kaikki hyvin, en oikein ole varma, onko jo kevät; yhtenä päivänä on 29 lämmintä ja seuraavana seitsemän. Mutta ainakin kevätlukukausi on alkanut. Seuraavat kuukaudet istun kursseilla Chinese Demography, Global Governance, Environmental Policy, Chinese Modern Popular Culture ja Chinese Diplomacy.

Hassua ajatella, että Kiinaa on jo enemmän takana kuin edessä. Meidän Shanghaita on jäljellä alle 140 päivää. Tänne tullessa pohdittiin miehen kanssa, että kuinkahan kauan kestää, että epänormaalista tulee normi. Nyt tiedän, että se vie viitisen kuukautta. Kun joku kysyy kuulumisia, vastaan usein, että mitäs tänne, normipäiviä normipäiviä, vaikka itse asiassa sellaisia aivan helvetin outoja päiviä on edelleenkin huomattavasti enemmän kuin niitä muita.

Yksi keskiviikko minua pyydettiin asiantuntijavieraaksi Zhejiang TV:n kiinalaiseen deittiohjelmaan, koska olin kirjoittanut Shanghain avioliittomarkkinoista loppututkielman Chinese Society -kurssille ja sattumalta haastatellut ohjelman hostia tutkimukseeni. Toisella viikolla lupauduin Shanghain kirjallisuusmessuille Leena Lehtolaisen tilaisuuden juontajaksi, mutta messupäivää edeltävänä iltana sain bigmacin kylkiäisenä ranskalaiset ja tosi rajun ruokamyrkytyksen ja Leena jäi muiden hoteisiin.

Viime torstaina sain tietää, että se ”valkoinen kumijuttu”, jota on usein tarjolla illallispöydässä ja jota olen myös usein syönyt, on sian keuhkoa.

Näen päivittäin kadulla mummon, joka myy marsuja, ja huomaan miettiväni ihan lungisti, että onkohan ne syötäväksi vai lemmikeiksi. Hevosenlihakohu tuntuu vähän naurettavalta. Meidän joesta löydettiin maanantaina viisituhatta kuollutta sikaa. Lehdestä luin virallisen selityksen, että jokisiat olivat ”paleltuneet kuoliaiksi”. Mutta kun täällä oli viime viikonloppuna helle. Outoa on, ja pelottavaakin.

Kaikista oudoin ja epätodellisin oli viime viikonloppu. Olimme perjantai-iltana kiinamarkkinoilla Suomivieraiden kanssa, kun joku varasti meiltä laukun kameroineen. Taksissa tajusimme, että passi. oli. laukussa. Soitimme heti Suomen konsulaattiin ja saimme tietää, että uusien matkustusasiakirjojen saaminen vie jopa viikon. Suomi olisi voinut olla nopea, mutta Kiina hidas. Niinpä päätimme toimia itse. Palasimme markkinoille yöllä ja aamuvarhaisella, haastattelimme myyjiä, ja viekas kahvilanpitäjä vaikutti siltä, että tietää jotain. Aloitimme hiillostuksen. Pitäkää kamera, tarvitsemme vain passin. Kirjoitin lapulle summan ja puhelinnumeroni, jos joku sattumalta vaikka ”löytää” passin. Kerroin myös, mihin kohtaan kameralaukkua passi on piilotettu. Sitten lähetin 14 tekstiviestiä myyjille (he antavat aina käyntikortin ostaessa) joissa kerroin, että passista saa rahaa. Menimme markkinoiden kuuluttamoon, jossa mies kailotti kovaäänisiin saman viestin: Pitäkää kamera, myykää passi. Ja kas, parin tunnin päästä tuli yhteydenotto, että nyt olisi suomalainen passi kaupan. ”Löytäjä” halusi rahaa ja pysyä anonyymina, kertoi välittäjä. Markkinoiden kulmahuoneessa vaihdoimme setelit passiin, mutta vasta, kun olimme ensin nähneet tuotteen. Ja niin tuli päivä, että onnellisina ostimme passin, joka oli meiltä edellispäivänä varastettu.

Tällaista täällä on. Aika usein ajattelen, että sen piti olla aivan tavallinen päivä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hei miten meni Kiinassa? - 14.07.2013
• Fudanin rumat tytöt - 15.05.2013
• Verkosto-Verkosto-Guanxi - 16.04.2013
• Käy päälle, käärme! (ei pelota yhtään) - 04.01.2013
• Parasta ennen - 13.11.2012
• Yksi kuollut ei ole paljon - 04.10.2012
• Hyvä elämä, parempi tulevaisuus - 18.09.2012