Uudella kotikadullani Shanghain Shaoxing lulla on mukava teehuone. Sen seiniä kiertävät kirjahyllyt ja pöydissä höyryävät teepannut. Täydellinen paikka kurssilukemistojen pänttäämiseen, ajattelin. Kunnes kävi ilmi, ettei minulla ole varaa viettää siellä aikaani. Kuppi kahvia maksaa seitsemän euroa, tee vieläkin enemmän.

Ensimmäisen Kiinan-kuukauden aikana on käynyt selväksi, että puolen kilometrin mittainen kotikatuni on oiva kurkistusikkuna ristiriitaiseen Shanghaihin.

Katutasossa on siistiä, mutta kun korottaa katseensa huomaa, että iso osa kadun taloista on nuhjuisia ja talojen asukkaat vanhuksia. Luultavasti he ovat saaneet asunnot omistukseensa 1990-luvulla, kun Kiina päätti myydä työpaikkoihin sidoksissa olleet asunnot halvalla (jopa 80 prosentin alennuksella) työntekijöille.

Rappukäytävässäni olen röyhkeästi kurkkinut naapureiden koteihin, kun on tullut tilaisuus. Monet asunnot ovat surkeassa kunnossa. Mummoilla ja papoilla on kuitenkin käynyt tuuri. He sattuvat omistamaan kodin alueelta, jossa asuntojen arvo nousee vauhdilla, kun kasvava keski- ja yläluokka hankkii omistusasuntoja. Kiinnostuksesta kertoo postilokeroomme pudotettu kiinankielinen lappu, jossa kiinteistövälittäjä houkuttelee meitäkin myymään kotimme. Asunnot remontoidaan ja myydään tai vuokrataan eteenpäin kalliilla hinnalla (ja me pesukoneen ja siistin keittiön perässä muuttaneet olemme nopeuttamassa tätä kehitystä). Hintojen nousu on huimaa: uutistoimisto Bloombergin mukaan asuntojen hinnat nousivat Shanghaissa elokuun 2015 ja elokuun 2016 välillä yli 30 prosenttia.

Kotitaloni sisäänkäyntiä koristavat ilmastointilaitteet. Toivon, että käytävän hajonneet ikkunat korjataan ennen talven tuloa.

500 metrin pituisen kotikadunpätkäni varrella elää siis selvästi kahden kerroksen väkeä. Viimeiseksi tulleita varten kadulla on kuusi hintavaa kahvilaa, yksi elite club (mitä se ikinä se tarkoittaakaan, pihalla näkyy vain kissoja ja siivooja) ja omituinen tukankasvua lupaava liike, jossa ihmisen pää laitetaan robottituolin sisälle.

Pidempään olleille on pari sateen kostuttamaa tuolia, joille ukot kerääntyvät iltaisin juomaan olutta, lähiravintola, josta saa valtavan keittoaterian alle kahdella eurolla ja korttelikuntosali, jonka jäsenyys maksaa kahdeksan euroa kuussa (hintaan sisältyy myös pingis ja karaoke).

Tämä kaikki herättää paljon kysymyksiä: Ärsyttääkö kotikadullani asuvia shanghailaisia palveluiden ja asuntojen hintojen karkaaminen pilviin? Mitä he ajattelevat tuloerojen kasvusta? (Entä mitä siitä ajattelevat köyällä maaseudulla asuvat?) Ja onkohan se sosialismi kiinalaisin erityispiirtein sittenkin vähän huijausta?

Onneksi kaikkea tätä ei tarvitse saada selville vain kotikadun menoa tulkitsemalla. Tulevan lukuvuoden opiskelen Fudanin yliopistossa Chinese politics and diplomacy -ohjelmassa, jossa toivottavasti saan vastauksia kysymyksiini. Syyslukukaudella opiskelen muun muassa Kiinan poliittisen järjestelmän toimintaa, Kiinan ja EU:n suhteita, Kiinan ja Yhdysvaltain keskenäistä tasapainoilua ja Itä-Aasian maiden suhteita.

Eräs professori tarjosi jo näkökulmaansa siihen, mitä kansalaiset ajattelevat kommunismin roolista nyky-Kiinassa, jossa epätasa-arvo lisääntyy.

”Ei sillä oikeastaan ole väliä, uskovatko tavalliset ihmiset kommunismiin vai eivät. Se on vähän kuin uskonto. Ei se lakkaa olemasta, vaikka ihmisten tavat uskoa muuttuisivat.”

Paljon jäi vielä vastaamatta. Onneksi aikaa on kymmenen kuukautta. Sinä aikana aion jatkaa opintojen lisäksi myös naapureiden tarkkailua.

Kotikatuni tyylikkäissä kahviloissa on usein enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Älä sekoita Kiinaa kiinalaisiin ja muita Shanghai-oppeja - 28.07.2017
• Miksi Kiina on niin epäcool? - 06.06.2017
• Panda sulle, vitsa tolle - 06.04.2017
• Parhaissa romansseissa toinen osapuoli on aluksi hieman vaikea - 08.03.2017
• Kiinalaisturistit tulevat, onko maailma valmis? - 27.01.2017
• Täällä ei suljeta vessan eikä lääkärin ovea - 02.01.2017
• Kiinalaisessa yliopistossa Trump ei ollut järkytys - 12.12.2016