Palasin Venäjälle viime viikolla, jälleen yhden viisuminuusimismatkan päätteeksi, muutama päivä voitonpäivän jälkeen. Maahan pääsee edelleen vain lentäen, Suomesta käytännössä Turkin tai Serbian kautta, eikä se ole erityisen edullista. Esimerkiksi Turkish Airlines on pumpannut hinnat aivan törkeiksi: Antalyassa oli odotettava viisi päivää, jotta jatkolennon sai alle tuhannella eurolla.

Viisumin saamisessa en ole kuullut kenelläkään olleen ongelmia; rajaviranomaiset sen sijaan harjoittavat tavallista enemmän satunnaista mielivaltaa kuulusteluiden kanssa.

Pietarissa oleskelevien ulkomaalaisten Telegram-ryhmissä raportoidaan epäsäännöllisen säännöllisesti, miten maahan saapuvat ukrainalaiset, keskiaasialaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset poimitaan passijonoista takahuoneeseen tuntikausia kestäviin tenttauksiin. Jankutetaan maahantulon syytä, käsketään kirjoittamaan perheenjäsenten ja venäläisten tuttavien yhteystiedot, tarkistetaan kännyköitä ja kysellään puhelimien IMEI-koodeja.

Moskovan pääkatu on täynnä propagandakuvia sodan jaloissa kasvaneista donetskilaislapsista. Tekstissä kerrotaan, että 4-vuotias Nastja asuu Donetskin lentokentän lähellä ja on elänyt koko elämänsä sodassa. Hän suostui kuvaan karkkia vastaan.

Vaikka saavuin vasta voitonpäivän jälkeen – lensin Moskovaan –, sotilasparaatin plakaatit olivat edelleen esillä. Edelleen auki olevat Hesburgeritkin olivat liimanneet oranssimustat voitonpäivännauhat ikkunoihin.

Arbatin krääsäkauppojen jääkaappimagneettivalikoimiin oli ilmestynyt tavallisten Putin ja Stalin -vaihtoehtojen lisäksi Z- ja V-logoja, sekä Neuvostoliiton lippua heiluttava ukrainalainen mummo – niin sanottu babuška Z – jonka Venäjä on nostanut sotapropagandansa keskiöön.

Kyse on ukrainalaissotilaiden huhtikuussa kuvaamasta videosta (avautuu vain sovelluksella), joka levisi Telegramin kautta. Vanhus luuli sotilaita venäläisiksi ja meni tien pieleen vastaanottamaan punaisen sirppivasaralipun kanssa. Vanhus sanoi odottaneensa ja rukoilleensa sotilaiden puolesta, “Putinin ja kaikkien ihmisten puolesta”.

Ukrainalaiset ottivat lipun ja ojensivat mummolle ruokaa. Videolla vanhus selittää, että hänen vanhempansa sotivat toisessa maailmansodassa punalipun alla ja että Ukrainan presidentti on provosoinut venäläiset sotatoimiin. Kun mummo huomasi, että sotilaat olivat talloneet lipun, hän antoi ruuat takaisin.

Mummoa on pyöritetty valtion televisiokanavilla todisteena “toisenlaisesta Ukrainasta”;  hänestä on veistetty patsaita ja maalattu muraaleja Moskovasta Sahaliniin. Nainen itse on tuskin tietoinen asemastaan.

Niin sanottuja babuška Z -tarroja saa verkkokauppa Ozonista kuusi kappaletta 300 ruplalla.

Siitä, miten venäläiset suhtautuvat sotaan, on hyvin vaikeaa saada järjellistä kuvaa. Yliopistoympäristöstä sellaista ei saa, sosiaalisesta mediasta sellaista ei saa, televisiosta sellaista ei saa.

Ainoaa kunnollista kyselytutkimusta tekee Levada-keskus, mutta kuten kaikissa kyselytutkimuksissa, ihmiset eivät välttämättä vastaa rehellisesti, etenkään tilanteessa, jossa sanomisten kanssa joutuu olemaan erityisen tarkkana.

(Tämä on asia, jota erilaiset tiedotusvälineet ja tapahtumanjärjestäjät eivät tunnu ymmärtävän: höperehditään aivan vakavissaan siitä, ovatko taiteilijat ottaneet “tarpeeksi voimakkaasti” kantaa sotaa vastaan, aivan kuin asia olisi niin yksinkertainen. Lausutaan kommentteja siitä, miten eräskin Suomeen tulossa ollut artisti “on selvästi flirttaillut Neuvostoliitto-mielisyydellä, vaikka Neuvostoliitto oli järjestelmä, joka edusti vähemmistöjen sortoa”: noin puolet Venäjän pop- ja katukulttuurista perustuu Neuvostoliitto-flirttailulle, jolla ei ole mitään tekemistä neuvostomielisyyden kanssa, päinvastoin.)

Levadan toukokuisen tutkimuksen mukaan 77 prosenttia venäläisistä ajattelee, että Yhdysvallat ja Nato ovat vastuussa kuolemista ja hävityksestä Ukrainassa. Vain seitsemän prosenttia on sitä mieltä, että syyllinen on Venäjä.

Lukuja ei kuitenkaan kannata tarkastella yksittäisistä graafeista, sillä erityisesti ikäluokkien välillä on suuria eroja. Kun kysyttiin, mitä vastaajat ajattelevat siitä, että Joe Biden oli kutsunut Putinia murhaajaksi, 34 prosentilla ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia. 33 prosenttia kertoi olevansa raivoissaan ja vain viisi prosenttia ilmoitti ymmärtävänsä lausuntoa.

Kun katsoo vastauksia iän mukaan, kuva on toinen. Alle 39-vuotiaista 50 prosenttia suhtautui ymmärtävästi Bidenin sanomisiin ja vain 15 prosenttia oli raivoissaan. Sama toistuu lähes kaikissa vastauksissa: nuoret suhtautuvat Yhdysvaltoihin ja EU:hun huomattavasti myönteisemmin kuin yli 40-vuotiaat, yli 55-vuotiaista puhumattakaan.

Sodan kannatuskin on vähentynyt hieman. Maaliskuussa 53 prosenttia ehdottomasti kannatti Venäjän toimia, kuusi prosenttia ehdottomasti vastusti. Huhtikuussa kannattajia oli 45 prosenttia, vastustajia 11 prosenttia.

Erityisen huolissaan lännen sanktioista taas ovat ne, jotka suhtautuvat kriittisesti Venäjän hallintoon. Tämä näkyy aktivistien kannanotoissakin, kollektiivista rankaisua ei oikein ymmärretä: esimerkiksi feministiaktivisti Bella Rapoport keksi huhtikuussa kutsua pakotteita kolonialismiksi (postkolonialistinen teoria on täällä uusi ja suosittu asia, ja sitä sovelletaan sosiaalisessa mediassa ehkä jopa hatarammin kuin Suomessa). Hän kirjoittaa, että sanktiot ovat ajaneet marginaalit entistä marginaalimpaan ja tehneet muutenkin ahtaalla olleen vapaan median toiminnan mahdottomaksi.

Opintoni Pietarissa päättyvät kesäkuun lopussa. Siihen mennessä on palautettava kurssiesseet ja lopputyö.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Protesteja, pankkiautomaattijonoja ja itkua - 16.03.2022
• Koronasulkuja ja uusia ennätyksiä - 23.11.2021
• Luotettava agenttilista - 14.10.2021