Kuvaavaa oli, että vietin viimeisen iltani Berliinissä Wannseellä. Siihen tuntui kiteytyvän koko vuoteni, tai ainakin kaikki se, mikä Berliinistä tekee niin omalaatuisen. Hirvittävistä hirvittävimpien natsiaikaisten päätösten näyttämö ja satumaisen kaunis puutarhamiljöö. Rehellisyyttä ja kauneudentajua samanaikaisesti.

Osan viimeisen päiväni ajasta vietin juutalaisen taidemaalarin Liebermannin huvilalla, osan ajasta pahamaineisella Wannseen huvilalla, jossa natsit päätyivät tekemään lopullisen suunnitelman juutalaisten tuhoamisesta. Huvilassa sattui vielä juuri olemaan uusi näyttely, jossa tuo kokous oli erityisen tarkasti dokumentoitu ja sen kaikki eri puolet käytiin huolellisesti läpi. Liebermann teki itsemurhan, kun sai tietää, että joutuisi Auschwitziin. Nämä vierekkäin sijaitsevat huvilat näyttivät kirjaimellisesti saman asian kaksi puolta.

Liebermannin huvilan puutarha.

Liebermannin huvila Wannseessa on taidemaalari Max Liebermannin (1847-1935) entinen kesäkoti. Erityinen paikka, joka muistuttaa Liebermannin perheen historiasta nykypäivän taidemuseolla ja suojellulla puutarhalla. Museota tukee Max Liebermann -seura. Parhaillaan puutarhaa ja kotia pyritään tekemään ilmastoystävällisiksi monin toimenpitein. Erityisen berliiniläinen piirre sekin. Berliinin vihreydestä olin tosiaan lukenut jo ennen kuin tulin kaupunkiin, mutta silti vihreyden määrä yllätti.

Eikä vain vihreyden määrä vaan järjestelmällinen pyrkimys pysäyttää luontokato ja tehdä sille jotain muun muassa mehiläistarhauksen avulla. Olikin jännittävää huomata, että pieniä mehiläistarhoja oli joka puolella, ja esimerkiksi Freie Universitätissä myytiin itse tuotettua hunajaa. Myös ilmastomielenosoitukset olivat Berliinissä arkipäivää. Berliini on ylipäätään mielenosoitusten kaupunki, josta löytää kyllä joka viikko itselleen mieluisan joukon, johon liittyä banderollien kanssa.

Berliinin-vuottani leimasi Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sen seurannaisvaikutukset koko ajan nousevien elinkustannusten muodossa. Saksalaiset ovat äärettömän hintatietoisia ihmisiä, ja välillä valitus elinkustannusten noususta tuntui jo liioittelevalta. Toiset ihmiset sentään pakenevat henkensä edestä sotaa, niin eikö pitäisi auttaa, vaikka kebab maksaisikin sen vuoksi pari euroa enemmän? Todellisuudessa kyse ei tietenkään ollut vain parista eurosta vaan siitä, että lämmityskustannusten nousun vuoksi todellinen köyhyys ja epävarmuus toimeentulosta nakersivat saksalaisten halua auttaa. Toinen olennainen ilmiö oli Afd-puolueen kannatuksen nousu etenkin entisen Itä-Saksan puolella. Afd liittyy tietysti sekin Wannseen teemoihin, sillä vaikka puolueen johtohahmoihin ei varsinaisia uusnatseja kuulukaan, ovat natsi-ideologiaa kannattavat jäsenet kuitenkin olennainen osa puolueen jäsenistöä.

Natsi-ideologia ei siis ole vain menneisyyttä, vaan sen kanssa kamppaillaan edelleen etenkin entisen Itä-Saksan alueella, jossa ihmiset kokevat jääneensä toisen luokan kansalaisiksi. Mediassa on ollut kitkeriä äänenpainoja, joissa esimerkiksi Afd:n vahvan kannatusalueen, Thüringenin, ihmiset ovat puhuneet siitä, miten kaikki sellaisetkin sankarit, joilla ei ollut mitään tekemistä DDR:n autoritäärisen hallinnon kanssa, on vedetty lokaan. Itä-Saksan identiteettiin kuuluivat myös epäpoliittiset hahmot, joita voisi pitää esikuvana nykyäänkin, mutta monet idässä kokevat, että tällaistenkin asioiden muisteleminen tai identiteettinsä rakentaminen niiden varaan on väärin. Lannistuneessa ilmapiirissä kyyninen Afd pystyykin helposti vetoamaan äänestäjiin, sillä se antaa edes jonkun identiteetin ja mahdollisuuden kokea ylpeyttä.

Itäsaksalaisia Trabanteja.

EJF-stipendiaattiohjelman vuoteen on mahtunut monta kohtaamista journalismin, politiikan ja yleisemmin Saksan yhteiskunnan eri instituutioiden edustajien kanssa. Ohjelman myötä pääsin myös tutustumaan eri paikkoihin. Ekskursioihimme mahtui niin entisen asunnottoman alkoholistin meille stipendiaatille vetämä tutustumiskierros porttikongeihin siinä missä kierros Reichstagin lasikupoliin. Jokainen vieras on mielellään nostanut esiin niitä epäkohtia, joita saksalaisessa yhteiskunnassa on. Mainospuheita ei ole kuultu, tosin ei myöskään voivottelua ongelmien edessä.

Saksalaisessa kulttuurissa elää vahvana dokumentaarisen ilmaisun perinne. Sen juuret ulottuvat natsioikeudenkäynteihin, joista näytelmäkirjailija Peter Weiss kirjoitti ensimmäiset dokumentaariset näytelmät; niistä julkaistu kirja on nimeltään Ermittlung eli selvitys tai tutkinta. Kun seuraa jotain dokumentaarista, niin asettuu pikemmin todistajan kuin tarinanseuraajan asemaan. Sekin on mielestäni kovin saksalaista.

Tavallaan koko nykyisen Saksan identiteetti ei perustu myyttiseen tarinaan vaan yhteiseen oikeudenkäyntiin. Saksalaiset eivät keräänny kuulemaan mukaansatempaavaa tarinaa vaan tutkimaan sitä, mitä todella on tapahtunut. Se mielestäni näkyy saksalaisessa kulttuurissa edelleen. Esimerkiksi Neue Nationalgaleriessa oli myös kesällä Gerhard Richterin sadan taulun näyttely, jonka vaikuttavin teos oli abstraktien maalausten kokonaisuus keskitysleireiltä otettujen valokuvien rinnalla. Richterilläkin yhteisön traumatisoineiden asioiden muistaminen on keskeistä.

Viimeinen ostokseni Berliinissä oli juuri Zoon huumenuorten tarinan kertova raportti Wir Kinder der Bahnhof Zoo (1979), jonka kaksi saksalaista toimittajaa kirjoitti aikoinaan Christiane F:n kuulustelunauhoista. Joku voisi pitää ostosta masentavana. Eikö nyt mitään kauniimpaa löytynyt! Itse olen kuitenkin pitänyt Berliinissä siitä, että ikäviä asioita katsotaan suoraan. Usein ne osoittautuvat yhteisön ongelmiksi. Silloin niille voi tehdäkin jotain, kun ne tunnistaa.

Iloiset stipendiaatit loppujuhlassa.

Liebermann-Villassa oli myös nuorten taiteilijoiden näyttely Liebermannin omien teosten joukkoon ripoteltuna. Sekin tuntui erityisen berliiniläiseltä, sillä Berliini on nuorten taidekaupunki. Joka kulmalla on kesällä galleria, avajaiset, konsertti, esitys, ulkoilmaelokuvateatteriesitys tai sirkusta.

Liebermann-Villassa olivat siis kaikki: natsien ja juutalaisten historia ja nykypäivä, edistyksellinen puutarha, nuorta ja vanhaa taidetta. Ilmastotietoisuutta ja jatkuvaa pyrkimystä muuttaa yhteisöä paremmaksi. Rehellisyyttä. Kauneudentajua. Ja vielä vähän suoruutta ja rehellisyyttä.

Nämä asiat muistan Berliinistä ja stipendiaattivuodestani.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Feuilleton-ajan loppu vai uusi alku? - 18.08.2023
• Sano se saksaksi! - 12.07.2023
• Saksa on muutakin kuin Berliini - 26.05.2023
• Berliinin mittakaavat - 06.04.2023
• Berliini tarjoaa kulttuuria lääkkeeksi tammikuun ankeuteen - 02.02.2023
• Millainen paikka Berliini on Putinin sotaa pakeneville taiteilijoille? - 30.11.2022