Maanantaiaamuni alkavat arkkitehtiosaston hämärässä luokkahuoneessa. Siellä me, seitsemän opiskelijaa ja professori, istumme kuin leirinuotiolla ympyrässä ja annamme ajatusten lentää.

Kurssilla on tarkoitus oppia kirjoittamaan arkkitehtuurista ja taiteesta niin, että sitä on muiden mukava lukea. Arkkitehtien on markkinoitava omia töitään, mikä tarkoittaa, että niitä on osattava kuvailla kirjallisesti. Minä, suomalainen ulkomaantoimittaja olen kurssilla opettelemassa, kuinka arkkitehtuurista voisi tehdä juttuja.

Professori, toiselta ammatiltaan kulttuurijournalisti, on lempeä mies, joka kehottaa kaikkia kuuntelemaan rohkeasti omaa ääntä. Viesti on selkeä vasta, kun tietää mitä oikeasti haluaa sanoa, hän muistuttaa. Niinpä tällä viikolla luokassa piti lukea ääneen omaan uraan liittyvä henkilökohtainen manifesti.

Minä kirjoitin manifestini sunnuntai-iltapäivänä kirjastossa. Paperille piirtyi taivasta hapuilevia, höttöisiä lauseita, joita tuskin olisin Suomessa tai suomeksi edes tullut ajatelleeksi. Tai jos sellaiset olisivat tulleet mieleen, en ainakaan olisi kehdannut lukea niitä ääneen.

– Täällä kaikki tuntuu olevan paljon enemmän mahdollista, sanoin luokassa manifestini luettuani. Kiinalainen opiskelija (jonka päämääränä on päätyä tunnetuksi tähtiarkkitehdiksi Kiinassa) nyökytteli päätään. Professorin mielestä sanomani oli äärimmäisen mielenkiintoista. Hän käänsi sen luonnollisesti muotoon “Amerikassa kaikki on mahdollista”. “This is the land of opportunities.”

Ehkäpä se on sitäkin, ainakin kiinalaiselle opiskelutoverilleni. Omalla kohdallani kyse taitaa olla ennemmin uusista ympyröistä, uudesta kielestä ja niiden luomista vapauksista.

Tätä pohtiessani törmäsin paikallisessa nettijulkaisussa kolmisen vuotta vanhaan tutkimukseen, jossa todettiin ulkomailla oleskelulla ja luovalla ajattelulla todella olevan yhteys. Tutkimuksessa opiskelijoille annettiin erinäisiä tehtäviä, joiden ratkaisemiseksi tarvittiin luovuutta. Ulkomailla asuneet kykenivät luovempiin ratkaisuihin kuin kotiin jääneet.

Minun manifestissani oli puolet hyvää, sanoi professori. Loppupuoli oli pumpulia, mutta ensiaskel oikeaan suuntaan. Mitä sitten kirjoitin? No ainakin sen, etten aio vaipua kyynisyyteen. Ja sen, että muistan aina ajatella yleisöäni ja innostaa heitä osallistumaan työhöni. Niin, ja tietysti sen, että haluan tehdä töitä taiteilijoiden parissa ja kertoa heidän tarinoitaan.

Tällä viikolla kaikki se tuntuisi olevan mahdollista. Saa nähdä millaisiin luoviin ajatuksiin päädyn huomenna.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Los Angelesin valoa jää ikävä - 17.05.2013
• Spring break (= lukuloma) - 02.04.2013
• Hiki virtaa Los Angelesissa - 01.02.2013
• Puolet tutkinnosta plakkarissa! - 28.12.2012
• Unesta ja sen puutteesta - 14.11.2012
• Hei, minuahan palvellaan! - 28.08.2012