Pääsin ensimmäistä kertaa mediataloon töihin vuonna 2008, kun Kouvolan Sanomat palkkasi minut kesätoimittajaksi. Finanssikriisi ja maailmanlaajuinen taantuma jo vähintään porisivat kattilan kannen alla, ja seuraavina vuosina minä ja sadat kollegat eri mediataloissa saimme todistaa toistuvia yt-neuvotteluja, toimitusten supistamisia ja resurssien hupenemista.

Nuoren toimittajan näkökulmasta 2010-luvun alkupuoli oli melko synkkää aikaa, jolloin tuntui siltä, että tälle alalle tullaan lähinnä sammuttelemaan valoja.

Finanssikriisi ja taantuma väistyivät, mutta journalistien ongelmat eivät kadonneet. Mediayhtiöiden mainostuloja syövät alustajätit ja yleisön ajankäytöstä kilpailevat digitaaliset palvelut ovat pitäneet toimittajat nöyrinä, mitä tulee alamme tulevaisuudennäkymiin.

Onko syytä muuhun kuin pessimismiin?

Tämä oli yksi ensimmäisistä kysymyksistä, joita pääsin pohtimaan Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa. Aloitin täällä lokakuun alussa yhdessä 15 muun journalistin kanssa, jotka ovat tulleet Oxfordiin eri puolilta maailmaa instituutin Journalist Fellowship -ohjelmaan.

Tai itse asiassa kysymys seminaarissa ensimmäisellä viikollamme kuului, keksisimmekö vaihteeksi syitä optimismiin journalismin nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Kyllä keksittiin. Esimerkiksi:

• Yleisön tarpeet ja toiveet on mahdollista tuntea aiempaa paremmin, ainakin jos osaa hyödyntää analytiikkaa fiksusti.
• Journalismille löytyy edelleen maksavia asiakkaita.
• Kun tapahtuu jotain suurta ja poikkeuksellista, ihmiset edelleen kerääntyvät journalististen medioiden ääreen – esimerkiksi silloin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, tai kun kuningatar Elisabet II kuoli, tai kun uusi ja tuntematon koronavirus saapui itse kunkin kotimaahan ensimmäistä kertaa.
• Etenkin tutkivien toimittajien ansiosta mediatalot ovat usein mukana aloittamassa tärkeitä yhteiskunnallisia keskusteluja.
• Päättäjät alkavat hahmottaa alustatalouden merkityksiä journalismille, eivätkä alustajättiläiset saa uuden sääntelyn myötä ehkä enää rellestää vain viidakon lakeja noudattaen.
• Yleisö on aiempaa skeptisempää ja kriittisempää, mikä nostaa myös sisällöllistä rimaa.
• Toimituksissa on yhä enemmän esimerkiksi datajournalismin, koodaamisen ja videokerronnan osaamista.

Ja niin edelleen.

Lista voi tuntua vähän haihattelulta, jopa petturuudelta kaikille oikeille ongelmille, jotka ammattikuntaamme riivaavat. Ei ole erityisen vaikeaa latistaa tunnelmaa ja keksiä vastaväitteitä melkein kaikkiin optimismi-pointteihin:

Onko osa yleisöstä skeptistä ja kriittistä jopa siinä määrin, että toimittajien henkilökohtainen hyvinvointi on uhattuna? Jos yleisö virittäytyykin journalistisen median ääreen suuren uutisen hetkellä, millä perustellaan journalismi kaikkina muina päivinä? Entä löytyykö maksavia asiakkaita merkittävissä määrin kaikista maista, vai onko heitä riittävästi pitämään hengissä ainoastaan muutama yhdysvaltalainen laatulehti sekä Suomen ja Ruotsin kaltaisten vauraiden, pienten kielialueiden kärkimediat?

Myös tummista pilvistä journalismin yllä on keskusteltu ensimmäisten Oxford-viikkojeni aikana paljon, tietysti. Kun Reuters-instituutin seminaarien, vierailijapuhujien ja omien esitelmiemme jälkeen yritämme summata yhteen ajatuksiamme, yleisin lopputulema tuntuu olevan: monet asiat voivat olla totta samaan aikaan.

Brittilehdet ovat herkutelleet viime viikot pääministeripuolue konservatiivien kaaoksella. ”Yhdistykää tai kuolkaa”, kuuluu tuoreen pääministerin Rishi Sunakin jyrähdys.

Journalismin nykytila vaikuttaa monissa maissa kauhealta ja tulevaisuus synkältä – Suomessa ei tarvitse kuin vilkaista itärajan yli. Toisaalta ei pidä jättää huomiotta sitäkään, miten vaikeissa oloissa ja vapaaseen mediaan vihamielisesti suhtautuvissa yhteiskunnissa kaikista huolimatta onnistutaan tekemään journalismia.

Tästä yksi esimerkki on brasilialaisen Agência Pública -nimisen tutkivan journalismin julkaisun perustaja Natalia Viana. Hän puhui Reuters-instituutin seminaarisarjassa lokakuun alussa Brasilian vaaleista ja poliittisesti motivoituneen väkivallan nopeasta yleistymisestä istuvan presidentti Jair Bolsonaron valtakauden aikana – ja siitä, millaista kriittisen journalismin tekeminen on tällaisissa oloissa.

Tiivistetysti: ei todellakaan helppoa, mutta silti sitä tehdään.

Tämän toteaminen ei tarkoita sitä, että nykytilaan pitäisi tyytyä ja yrittää vain pärjäillä. Toisaalta joskus voi olla viisasta todeta sekin, että journalistien vaikutusmahdollisuudet vallitseviin oloihin ovat rajalliset. Esimerkiksi autoritääriset johtajat eivät ole välttämättä kuolemassa sukupuuttoon aivan äkkiä, ja kun kerran demokraattisissakin yhteiskunnissa journalistisen median moukaroiminen on monelle poliitikolle hedelmällinen strategia, tuskin he sitä sitä silkkaa hyväntahtoisuuttaan ovat lopettamassa.

Silloin keskustelu kannattaa viedä ainakin toisinaan siihen, mitä journalistit voivat tehdä ja millaiset ongelmat ovat sellaisia, joita voimme ratkaista. Siinä keskustelussa on hyödyllistä välillä listata myös syitä optimismiin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hyvällä asialla, huomiosta kilpailemassa - 19.06.2023
• Kruunajaiset eivät tuoneet suurta juhlahumua, mutta entäpä Euroviisut? - 10.05.2023
• Nato-keskustelua Wienissä - 20.04.2023
• Miksi toimittajat haluavat olla toimittajia, ja miten traumat liittyvät vastaukseen? - 21.02.2023
• Maa joka toimii melkein - 11.01.2023
• Kuinka Oxfordiin muutetaan - 09.12.2022