Oxfordin toinen Hilary-lukukausi alkoi viime viikolla yli kuukauden mittaisen joululoman jälkeen. Saimme opiskelijajoukkoomme kuusi uutta stipendiaattia Brasiliasta, Keniasta, Hongkongista, Intiasta, Libanonista ja Englannista. Hyvin tutunoloisia toimittajatyyppejä kaikki, vaikka eri maanosista ollaankin. Maailma pienenee nopeasti, kun tutustuu näin kirjavaan joukkoon eri kansallisuuksia. Se on ehdottomasti myös Oxfordin vuoden parasta antia – että ihan huomaamatta oppii näkemään asioita globaalista perspektiivistä ja miettimään muitakin näkökulmia kuin vain sitä länsimaista.

Syksy oli näin jälkeen päin katsottuna todella raskas muuttoineen, esikoisen koulualoituksineen, flunssineen ja oman opiskelun käynnistelyineen. Totta puhuen en ollut osannut varautua niin väsyttävään alkuun, mutta nyt uuden vuoden alussa energiaa on aivan erilailla. Kaupunki ja yliopiston tavat ovat jo niin tuttuja, että arki alkaa sujumaan. Lisäksi täällä on jo ihan Suomen kevät – valoa riittää viiteen asti illalla ja linnut laulavat. Kuulemma vielä kun helmikuu jaksetaan, alkaa maaliskuussa lämmetä.

Syksyn kävin kuuliaisesti kaikilla mahdollisilla journalistiikan luennoilla ja mielestäni tärkeissä seminaareissa. Yritin perehtyä työmarkkinoiden muutokseen, tutustua ”soft poweriin” ja ”big datan” käyttömahdollisuuksiin sekä Internetin yksityisyyden suojan tärkeyteen. Huomasin, että monen luennon anti perustui pitkälti puhujan karismaan. Ihan sama mikä aihe, se upposi, jos vain puhuja osasi kertoa asiansa mielenkiintoisesti. Enkä todellakaan jaksa enää seurata Powerpoint-esityksiä, joissa kalvot ovat pelkkää tekstimassaa. Kuvat ja tarinat ovat paljon mielenkiintoisempia.

Esimerkiksi viime perjantaina kuuntelimme Britannian entisen puolustusministerin Geoff Hoonin seminaaria puolustuspolitiikan muutoksista toisen maailmansodan jälkeen. Voiko tylsempää aihetta ollakaan, mietin etukäteen. Mutta miten kiinnostavasti, humoristisesti ja anekdootteja omalta uraltaan viljellen hän kertoi aiheesta Nuffield Collegen pehmeässä punaisessa plyysi-nojatuolissa rennosti istuen.

Oma tutkimukseni alueellisten lehtiyhtiöiden siirtymisestä digitaaliseen aikaan on päässyt myös hyvään alkuun vaativan ohjaajan ansiosta. Hän nimittäin painosti heti alusta asti kirjoittamaan kaksi tuntia joka päivä, koska kuulemma ainoastaan niin pienten lasten äidit pystyvät tekemään kirjoitustöitä. Ihan kahteen tuntiin joka päivä en ole pystynyt, mutta viikoittaisesta kirjoittamisesta on tullut jo innostava rutiini. Kirjoituspaikaksi olen valikoinut useiden eri kokeilujen jälkeen perjantai-illan seminaariemme Nuffield Collegen pienen kirjaston, jossa on kerrallaan vain muutamia väitöskirjan tekijöitä paikalla.

Nyt keväällä haluan opiskella myös jotain ihan muuta. Viime viikolla olinkin ensimmäisellä Britannian historian luennolla Oxfordin perinteisessä Examination Schoolissa, jossa yliopiston perustutkinto-opiskelijat ovat käyneet luennoilla ja tenteissä 1800-luvun lopusta lähtien. Professori kertoi innostuneesti 1800-luvun kaupungistumisesta ja maastamuutosta. Nuoret opiskelijat kirjoittivat ahkerasti muistiinpanoja esseitään ja tenttiä varten. Onneksi minun ei tarvinnut muuta kuin nautiskella.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Take care, Oxford! - 07.07.2014
• Mitä tulen kaipaamaan - 28.04.2014
• Salsaa ja saksan kieltä - 07.03.2014
• Jouluna ei tapahdu mitään - 02.01.2014
• Arki on arkea Oxfordissakin - 09.12.2013
• Alkusäädön jälkeen valmiina opintoihin - 23.10.2013