Milloin tulettekaan takaisin, vai tuletteko? Liki kaikki kysyvät paluustamme samalla tavalla, joten moni kaiketi odotti, että jäämme tälle reissulle.

Emme me jää.

Berkeleyssä opiskeleminen ja asuminen on ollut ihanaa. Täällä on helppoa niin kauan kuin on rahaa – missäpä ei olisi. San Franciscon lahdella sitä tarvitsee pelkästään perusmenoihin aika rutkasti: yhden makuuhuoneen asunnon mediaanivuokra San Franciscossa on liki 3 200 euroa kuussa. Kaikkein halvimmassa kaupunginosassa (Excelsior) pikkuasunnon mediaanivuokra on 1 650 euroa.

Lahden tällä puolella Berkeleyssä me maksamme omasta yhden makuuhuoneen asunnostamme vähän yli 1 600 euroa kuussa. Vuoden aikana on käynyt selväksi, että asunnon suhteen olemme onnekkaita: se on sijaintiinsa, varustetasoonsa ja viihtyisyyteensä nähden halpa.

5–10 vuotta alan töitä tehneen journalistin mediaanipalkka kaikkine lisineen on San Franciscossa 45 000 euroa vuodessa, ja vuosilomaa kertyy tyypillisesti kymmenisen arkipäivää. Jos asuu ahtaasti edullisella alueella, asumiskulujen jälkeen keskiverrosti tienaavalle toimittajalle jää puolitoistatuhatta euroa kuussa muihin kuluihin. Ei kuulosta ihan mahdottomalta, paitsi jos muihin kuluihin kuuluu lapsia: leikki-ikäisen päivähoito maksaa San Franciscossa keskimäärin 1 300 euroa kuussa.

Ehkä täällä ei ole yksinhuoltajatoimittajia.

Jos aikoo elää täällä journalistina, pitää olla kantava liikeidea ja oikeat kontaktit sen toteuttamiseksi, tai hyvä säkä työpaikan suhteen. Freelancerius täällä tarkoittaa, että kallis sairausvakuutus on maksettava omasta pussista, ellei puolisolla satu olemaan duunia, joka kattaa myös perheenjäsenet.

Nämä amerikkalaisen unelman reunaehdot ymmärrettyään kotona odottavat kohtuulliset asumiskulut, julkinen terveydenhuolto ja seitsemän viikon lomakertymä houkuttelevat kummasti. Välillä mietin, houkuttelevatko ne liikaakin.

Vuosi on siitä kummallinen aika, että oman lähtötasonsa ehtii unohtaa. Olen oppinut valtavasti uusia asioita, mutta mahdollisuuksia ja kokeiltavaa on niin paljon, että oma oleminen ja tekeminen on tuntunut jatkuvasti vähän riittämättömältä.

Osaan nyt äänittää, kuvata, editoida videon, suunnitella nettisivun ja koodata sen. Samalla lailla kuin Suomessakin, täällä keskustellaan nyt paljon siitä, onko mitään hyötyä osata kaikkea vähän.

Viime syksynä ensimmäisiä tehtäviä visuaalisen journalismin kurssilla oli perustaa Instagram-tili ja alkaa postata sille säännöllisesti. Olen vasta nyt ymmärtänyt, miten nerokas tehtävänanto se olikaan. Älypuhelimella kuvaaminen riittää hyvin siihen, että tulee miettineeksi kuvaamista ja sommittelua päivittäin – että ylipäätään altistaa itsensä omalle ja toisten kuvalliselle ilmaisulle.

Kyse ei tietenkään ole Instagramista tai mistään muustakaan yksittäisestä sovelluksesta sinänsä, vaan suhtautumisesta sähköiseen tekemiseen ja digitaalisiin palveluihin. Yleisön käyttäytymistä ja sen syitä on vaikea ymmärtää, saati tuotteistaa, jos ei ole osa sitä.

Jos journalistit eivät käytä yleisön kanssa samoja areenoita, media häviää kisan yleisön ajasta ja maksuhalusta. Koska kukaan ei tiedä, miten tässä käy, on pakko altistaa itseään vähän kaikelle. Sillekin, minkä ei juuri nyt näe muuttuvan rahaksi.

Niin, siitä paluusta. Tulemme takaisin heinäkuussa. Vaikka siihen on vielä aikaa, pää on jo aloittanut paikkojen hyvästelemisen. Pyöräilystä on tullut haikeaa, koska saatan olla missä tahansa viimeistä kertaa. En ehkä näe tätä katua enää ikinä! En ehkä tule tähän kahvilaan enää koskaan!

Olo on silti vähemmän haikea kuin odotin. Minulle yksi tämän vuoden tärkeitä havaintoja oli se, miten helppoa lähteminen oli. On kevyt palata, kun tietää, että mikään ei estä lähtemästä uudelleen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kirja on toimittajabrändin peruskivi - 23.04.2015
• Mikä tekee opettajasta hyvän? - 11.03.2015
• Astronomiaa ja merigeologiaa, koska miksi ei - 23.01.2015
• Poliisi on (joidenkin) ystävä - 02.01.2015
• Amerikkalainen mediadieetti - 25.11.2014
• Kannattaa olla tähtiainesta - 21.10.2014
• Tämä on alku - 23.09.2014