“You have reached peak England”, viestitti brittiystävä Pohjois-Englannista fellowship-elämäni sujumisesta kysellessään. Ja vaikka hän vitsailikin, täältä Oxbridge-maailmasta katsottuna entinen kotiseutuni pohjoisessa tuntuu melkein eri maalta.

Windsorin linnan tilukset ovat melkoisen mahtipontiset – sisätiloista puhumattakaan.

Englannissa jako köyhän pohjoisen ja rikkaan etelän välillä on merkittävä, ja Suur-Lontoon seudun painoarvo taloudessa on suhteettoman suuri. Olen useaan otteeseen törmännyt viittaukseen siitä, että ilman Lontoota ja Kaakkois-Englantia UK olisi Yhdysvalloissa kärkikahinoissa köyhimmän osavaltion paikasta. (Aihetta käsittelee muun muassa tämä Financial Timesin teksti vuodelta 2023.) Vaikka brittikodeissa sisällä paleleminen onkin aivan arkipäivää, monet pienituloiset asuvat niin karmeissa oloissa, että ääriesimerkkinä vuonna 2020 kaksivuotias poika kuoli altistuttuaan kotonaan vuokranantajaorganisaatiolla hyvin tiedossa olleelle homeelle.

Muutin Margaret Thatcherin aikoinaan kurittamaan Pohjois-Englantiin ensimmäisen kerran vuonna 2010, kun David Cameronin johtamat konservatiivit olivat juuri ottaneet vallan. Cameronin ja silloisen valtiovarainministeri George Osbornen austerity eli leikkaukset muun muassa sosiaaliturvaan osuivat epäinhimillisellä tavalla haavoittuvassa asemassa oleviin samalla kun isotuloisten verotus hellitti. (Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa esimerkiksi katsoa Ken Loachin elokuvat I, Daniel Blake ja Sorry We Missed You.) Konservatiivien talouspolitiikan myötä esimerkiksi kodittomien määrä Manchesterin kaduilla kasvoi valtavasti, ja muun muassa lapsiköyhyys on niin ikään yleistynyt koko maassa. Suur-Manchesterissa kodittomuuden ratkaisemiseen mallia on haettu Suomesta.

Windsorin teatteri oli sympaattisen kotikutoinen. Ihan en ymmärrä, miten itseäni pidemmät ihmiset mahtuivat penkkiriveille.

Pohjoinen Englanti tuntuu saavan Lontoolta lähinnä turpaan – tai kuten eräs opettajani Manchesterin yliopistossa taannoin sanoi, ”everything that’s happened to Yorkshire since Thatcher has been shit”. Vaikka valtaa on siirretty alueellisille elimille ja Osbornen aikoinaan lanseeraama Northern Powerhouse -hanke toi pohjoiseen myös hyvää, esimerkiksi vuonna 2023 silloinen pääministeri Rishi Sunak ilmoitti HS2-junahankkeen pohjoisimman osion peruuntuvan ja raivostutti erityisesti monet manchesterilaiset (varsinkin pormestari Andy Burnhamin). Välit hallitukseen eivät ennestäänkään olleet hyvät, sillä Boris Johnsonin valtakaudella Manchesterissa pantiin hanttiin pandemiasulun menetysten korvaamista koskevassa kiistassa.

Oxfordin niin sanottu town vs. gown -asetelma muistuttaakin hieman Pohjois- ja Etelä-Englannin välistä jakoa. Saman kaupungin sisällä voi olla monenlaisia todellisuuksia: onhan Liverpoolissa miljonäärijalkapalloilijoita samalla kun lähes kaksi kolmesta liverpoolilaisesta asuu Englannin köyhimpien joukkoon kuuluvilla alueilla. Silti eroja pohjoisen ja eteläisen Englannin välillä ei voi olla huomaamatta. Yksi – taas vitsikäs mutta silti osin totinen – määritelmä pohjoisen ja etelän väliselle rajalle onkin se, että rajan pohjoisella puolella on enemmän Greggs-ketjun nakkipiiloleipomoita kuin fiinimpiä Pret A Manger -kahviloita, eteläisellä puolella taas päinvastoin.

Säännöllisesti kulkemani reitti Oxfordissa kulkee kanaalin vartta. En voi kuvitellakaan, kuinka paljon veteen rajoittuvien tonttien talot maksavat.

Tein helmikuun alussa viikonloppureissun Lontoon lähelle Windsoriin nähdäkseni teatterisovelluksen Alan Bleasdalen kirjasta Boys from the Blackstuff. Koska UK:ssa täytyy kalliista matkalipuista huolimatta aina varautua junien perumisiin ja matkalla junaa piti vaihtaa kahdesti, lähdin liikkeelle jo hyvissä ajoin aamulla. Satuin perille Windsoriin juuri vahdinvaihdon aikaan, ja päätin lopulta maksaa hinnakkaan sisäänpääsyn linnaan.

Tuijotellessani valtavia kattokruunuja, kullattuja kalusteita ja käsittämätöntä määrää taidetta en voinut olla miettimättä, miten yhdelle porukalle voi lainkaan vailla heidän omaa ansiotaan vain syntymän vahingon myötä kertyä niin valtava määrä omaisuutta, kun moni alamainen köhii kylmässä ja homeisessa kodissaan eikä rahaa riitä ruokapankista saatujen perunoiden keittoon. Erityisen irvokkaalta yltäkylläisyys tuntui, kun pari tuntia myöhemmin istahdin teatteriin seuraamaan Thatcherin ajan Liverpooliin sijoittuvaa tarinaa.

Jokilaivoilla majailee sekä ihmisiä että muita eläinlajeja.

Sen verran Windsorissa ja parissa muussa kuninkaallisessa kohteessa köyhiäkin huomioidaan, että tiettyjen tukien varassa elävät pääsevät perheineen tiettyinä aikoina tutustumaan linnaan punnan pääsylipulla. Ele on hieno – enää pitäisi saada julkinen liikenne sen hintaiseksi ja siinä määrin luotettavaksi, että köyhälläkin on mahdollisuus matkustaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Aikamatkalla PowerPointiin - 04.02.2025
• Kolmasosa takana, hyvästejä edessä - 11.12.2024
• Brexit-harmia mutta myös ilonaiheita - 19.11.2024