Tervetuloa Kaliforniaan!
Aino Frilander
Kliseet ovat totta. Los Angeles on elokuvateollisuuden pääkaupunki, ja University of Southern Californian kampus näyttää siltä kuin elokuvissakin. USC:n pääkampus on näytellyt muun muassa Dustin Hoffmanin opinahjoa elokuvassa Miehuuskoe (1967) ja Reese Witherspoonin näyttelemän oikislaisen yliopistoa elokuvassa Blondin kosto (2001).
Erityisesti ensialkuun tuntui, että opiskelen elokuvakulisseissa: kyllä, kampuksella on palmuja ja elokuvista tuttuja nurmikenttiä, joilla opiskelijat voisivat lojua tekemässä koulutehtäviään, jos pahimmillaan 34 asteen helle ei ajaisi vielä lokakuussakin ilmastoituihin sisätiloihin. Silloin kun yliopiston soittokunta tuuttaa treenejään urheilukentällä, lähistöllä ei kuule omia ajatuksiaan.
Kaikessa näkyy, että USC on kallis, yksityinen yliopisto: opiskelijoiden merkkivaatteissa, kampuksella ramppaavissa merkkivieraissa, siinä, että jokainen rakennus, puisto ja opiskelunurkkaus on nimetty jonkun lahjoittajan mukaan ja vaikka siinä, että kampuksen kirjakauppa on oikeasti kolmikerroksinen USC-logokrääsää myyvä tavaratalo.
Ne opiskelijat, jotka eivät tule paikalle autolla, skeittaavat luennoilleen tai ajavat niille pastellinvärisillä cruiser-pyörillä. Jos Helsingin sähköpotkulaudat käyvät hermoillesi, et kestäisi hetkeäkään kampuksella suosittuja kauko-ohjattavia, moottoroituja rullalautoja jotka suihkivat ohi vasemmalta ja oikealta.
Syyslukukauden alettua kampuksella on kovempi vilinä kuin elokuussa, jolloin kampuksella huhkivat lähinnä journalismin maisteriopiskelijat ja muutamat muut kesäkoululaiset. USC:n Annenberg-koulun journalismiohjelmat alkavat seitsemän viikon intensiiviopinnoilla, joissa käydään läpi journalismin tekemisen perusteet haastattelun tekemisestä ja ingressin kirjoittamisesta koodaamiseen ja medialainsäädäntöön (“how to steal stuff without getting sued”, professori mainosti kurssiaan). Opiskelijat tulevat hyvin erityyppisistä taustoista eikä osa ole opiskellut saati sitten tehnyt journalismia päivääkään. Kesäkurssien on tarkoitus puskea kaikki ainakin perustasolle.
Suomalaisstipendiaateille kesäopinnot ovat perinteisesti tuskainen kokemus, kun kokemusta on paljon enemmän kuin suurimmalla osalla muista opiskelijoista: oppimisen iloa on kovin vähän mutta ryhmätöitä parikymppisten noviisien kanssa riittää yötä myöten.
Syyslukukaudella opiskelijat pääsevät ainakin osittain itse valitsemilleen kursseille. Toisin kuin aiemmat stipendiaatit, opiskelen Masters in Specialized Journalism (Arts) -ohjelmassa (aiemmat stipendiaatit ovat olleet Specialized Journalism -ohjelmassa ilman kulttuuripainotusta). Käytännössä SJA-ohjelma on suunnattu kulttuurijournalismiin niin, että yhteiset, pakolliset kurssit ovat pääosin kulttuurijournalismiin orientoituneita, mutta sen lisäksi noin puolet kursseista valitaan yliopiston taidekoulujen valtavasta maisteritason kurssitarjonnasta. Kiinnostaisiko vaikka arkkitehtuurivalokuvaus, sitcomin käsikirjoittaminen tai elokuvasäveltäminen?
Itse valitsin syyslukukaudelle useamman kurssin Roski-taidekoulun kuraattoriohjelman valikoimasta – muun muassa taidehistoriaa ja -teoriaa, joita en ollut aiemmin juurikaan opiskellut mutta joita taiteilijoiden puhetta tulkatessa tarvitsee koko ajan.
Yliopiston prioriteetit näkyvät: Siinä missä Annenberg eli journalismin ja viestinnän opiskelijat ovat muutama vuosi sitten viimeisen päälle remontoidussa rakennuksessa harjoitusstudioineen, kuvataiteen maisteriopiskelijat opiskelevat toistaiseksi kampuksen ulkopuolella moottoritien varressa rakennuksessa, joka näyttää lähinnä epämääräiseltä, ikkunattomalta varastolta.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- VOIKO KULTTUURIJOURNALISMIA OPETTAA? - 18.05.2020
- Lukuvuoden erilainen loppu - 30.03.2020
- Panos-tuotos-suhde, eli kannattaako kulttuuritoimittajaksi kouluttautuminen - 12.03.2020
- Nuorisoa ahdistaa - 04.03.2020
- Pronominit, tuo kuuma sanaluokka - 07.02.2020
- “Lori Loughlin got me into USC” – Syyslukukausi skandaalikoulussa - 20.12.2019