Olemme perheeni kanssa asuneet Aarhusissa hieman yli kuukauden. Ensimmäiset kolme viikkoa ennen opintojeni alkua olivat kummallisia: olimme keskellä kaupunkia irrallaan, kuin uuden elämän odotushuoneessa, emmekä tunteneet vielä ketään. Yritin päästä perille paikallisesta elämänmenosta tuijottamalla ihmisiä.

Taustalla taiteilija Jeppe Heinin suunnittelema suihkulähde ”The Endless Connection”, joka on viisivuotiaamme lempipaikka Aarhusissa. Lapset juoksentelevat siinä vuoron perään syttyvien ja sammuvien vesisuihkujen läpi. Se on hieno esimerkki siitä, miten kaupungin nähtävyyksiä voi suunnitella myös lapsia varten.

Kaikkialla tuntui olevan odottavia äitejä. Viimeksi näin yhtä paljon raskausmahoja silloin, kun olin itse raskaana ja odotus täytti todellisuuteni. Aarhusin katukuvassa näkyi myös paljon vauvoja, jopa vastasyntyneitä. Kantoreppuja, rintareppuja, lastenvaunuja.

Ehkä Aarhusissa on poikkeuksellisen suuri syntyvyys? Naputeltuani hetken tanskalaisen tilastokeskuksen sivuja huomaan olevani väärässä: syntyvyysaste on täällä samaa luokkaa kuin esimerkiksi Kööpenhaminassa ja pienempi kuin ympäröivissä maalaiskunnissa. Sen sijaan Aarhusin väestörakenne on aivan erilainen kuin Tanskan yleensä. Kun koko maan väestöpyramidi on tutun näköinen ylöspäin levenevä, ikääntyvä möhkäle, Aarhusin väestöpyramidi on ikään kuin avaruusraketti, tai pyrstöllään seisova valas. Suurin ikäryhmä eli pyrstön levein kohta ovat 24-vuotiaat.

Aarhusin väestörakenne vuonna 2024, lähde: Danmarks Statistik.

Tämä ei ole yllätys: Aarhus on ennen kaikkea opiskelijoiden, kaksikymppisten kaupunki. Mutta selvästi myös nuoria perheitä on paljon, ja lisäksi lapset on helppo ottaa mukaan kaikkialle. Useimmissa tapahtumissa, tiloissa ja ravintoloissa on otettu lapset ilahduttavasti huomioon.

Ron Mueckin upea teos A Girl (2006), viisimetrinen veistos vastasyntyneestä vauvasta, Aarhusin nykytaiteen museossa Arosissa.

Tanskaan perehtymiseni on ollut lähinnä ihmisten tuijottamista, koska näin ennen päivähoidon alkua lapset vievät kaiken liikenevän ajan. Joka aamu kello yhdeksän on löydettävä leikkipuisto.

Onneksemme Aarhus on tuntunut hyvin lapsiystävälliseltä. Meille suurin löytö ja yllätys on ollut ympäröivä luonto. Vaikka tutkin karttaa etukäteen, en tajunnut, että suuri osa rantaviivasta kaupungin molemmin puolin on uimakelpoista hiekkarantaa. Rantoja reunustavat upeat, jylhät pyökkimetsät. Marselisborgin metsässä on suuri peura-aitaus, jonne voi mennä aivan ilmaiseksi tervehtimään eläimiä. Peurat lönköttävät säyseästi tiehensä, kun taapero yrittää syöttää niille keppejä.

Marselisborgin peurat – vai ovatko nämä kauriita?

Myös joissakin täkäläisissä leikkipuistoissa on eläimiä: undulaatteja, kaneja ja vuohia. Leikkipuistot itsessään ovat hienoja mutta niissä on jätetty myös tilaa lasten mielikuvitukselle. Tällainen leikin vapaus on ilmeisesti osa tanskalaista kasvatusfilosofiaa, the Danish Way.

Se näkyy myös Aarhusin pääkirjastossa Dokk1:ssä, joka on Helsingin Oodin tapaan uudenaikainen kaupunkilaisten olohuone. Lapsille on varattu kokonainen kerros, jossa on useita leikkihuoneita, pelejä, sokkeloita, rakennuspalikoita ja tietysti legoja.

Dokk1-kirjaston (paikallisten suussa Dokkenin) ulkoparvella on mielikuvituksellisia leikki- ja kiipeilypaikkoja, jotka kuvastavat eri maanosia.

Ehkä mukavinta on kuitenkin se, miten tanskalaiset ottavat kontaktia lapsiin ja hymyilevät heille. Junamatkalla Kööpenhaminaan kokonainen vaunuosastollinen ihmisiä ryhtyi järjestelyihin, jotta viisivuotiaalle löytyisi hyvä istumapaikka. Kaksi heistä tuli erikseen kehumaan, miten kaunis poika hän on ja miten reippaasti hän matkustaa.

Risskovin metsäpoluilla on mukavan hiljaista. Lenkkeilijöitä on paljon: paikalliset ovat tuijottamishavaintojeni perusteella erittäin urheilullisia.

Ainoa miinus Aarhusin lapsiystävällisyydelle tulee yllättäen liikenteestä. Toisin kuin Suomessa, lastenrattaiden kanssa ei voi matkustaa ilmaiseksi kaupunkiliikenteessä. Myös keskusta-alueella liikkuminen nostaa välillä hiukset pystyyn. Asuntomme lähellä on varsin vähän suojateitä; sen sijaan on ylityspaikkoja, joissa kävelijät ja pyöräilijät joutuvat väistämään autoja. Bussit huristavat ohi tuhatta ja sataa, vaikka seisoisin keskikaistaleella kahden pienen lapsen ja koiran kanssa.

Pyöräkaistat ovat enimmäkseen yksisuuntaisia, eikä lapsen vierellä mahdu ajamaan. Välillä kaista sulautuu yllättäen autotiehen. Tietenkään kukaan ei ole valittanut siitä, että viisivuotias polkee jalkakäytävällä. Minua silti kummastuttaa, ettei kevyt liikenne ole täällä pyöräilyn luvatussa maassa kovasti sujuvampaa kuin Suomessa. Suomessa puhutaan paljon siitä, että pyörille pitää rakentaa lisää baanoja ja bulevardeja, jotta liikenteen autovoittoisuudesta päästään. Mutta minusta ainakaan Aarhusin kaupunkialueella pyörätiet eivät ole mitenkään erityisen hulppeita. Silti tanskalaiset pyöräilevät, säällä kuin säällä, lapset laatikoissa, koirat repussa, valtavien peräkärryjen kanssa tai monta tuhatta maksavilla kilpapyörillään.

Niin pyöräilyyn kuin lapsiystävällisyyteen voi vaikuttaa paljon suunnittelulla, mutta ehkä se ei vielä riitä. Jokin ero on myös kulttuurissa ja mentaliteetissa.

Taaperokin sai potkupyörän, koska maassa maan tavalla.

Nyt olen parin viikon ajan pyöräillyt pitkää mäkeä ylös yliopistolle, sillä perhearki muuttuu vähitellen opiskeluksi. Olen innoissani, muuta on vielä aikaista sanoa. Opiskelutoverit ovat ihania. Ja kaikkia tietysti kiinnostaa, miten perheeni voi ja mitä lapset puuhailevat.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miten lukijat kiinnostuisivat ilmastojournalismista? - 13.11.2024