Toimittajien itsensäkin pitäisi tietää jotain
Kun nuori toimittaja aloittaa työt, oma tyyli on hänelle tärkeä. Sillä erottaudutaan. Aloitteleva toimittaja haluaa tietää, miten juttu kirjoitetaan, miten se kuvataan, leikataan, editoidaan.
Kokenut toimittaja ei ole enää yhtä innoissaan omasta tyylistä. Hän haluaa tietää, mitä ja miksi, ja pystyä selittämään sen yleisölle. Mutta se ei ole helppoa, koska toimittaja ei usein tiedä riittävästi siitä, mistä hänen pitäisi kertoa. Siksi hän haastattelee ihmisiä, jotka tietävät.
Haastattelu on kätevä työkalu. Yhden haastattelun jälkeen toimittaja voi hakea toisen haastateltavan, joka on ensimmäisen kanssa eri mieltä. Näin toimittaja on tehnyt pätevän jutun tietämättä edelleenkään itse, kumpi haastateltavista on oikeassa.
Eikä sitä tiedä yleisökään.
”Toimittajien itsensäkin pitäisi tietää jotain”, totesi Harvardin yliopiston valtiotieteen ja viestinnän professori Thomas Patterson toimittajayleisölle Oxfordin yliopistossa viime viikolla.
”Journalismi on viranomaisvetoista juuri siksi, että toimittajat eivät tiedä tarpeeksi haastaakseen itse tietoja tai väitteitä, vaan heidän täytyy löytää asiantuntija tekemään se.”
”Koska toimittajien ammattitaito ei riitä arvioimaan sitä, kenen väite on oikea, politiikan uutiset typistyvät usein kisaksi siitä, kuka on johdossa tai kenen väite on voittamassa.”
Esimerkiksi Patterson ottaa raportoinnin kasvihuoneilmiöstä: yksi haastateltava sanoo sen olevan olemassa, toinen sanoo, ettei, ja yleisölle nämä esitetään samanarvoisina väitteinä.
Pattersonin mielestä toimittajakoulutus Yhdysvalloissa tarvitsee uudistusta. Perinteisesti koulutus on keskittynyt itse uutistyön keinoihin. Nyt toimittajien pitäisi saada paljon entistä parempi yleissivistys esimerkiksi politiikasta, taloudesta, historiasta, lääketieteestä…
Tätä varten Harvardin yliopisto johtaa kymmenen muun amerikkalaisen yliopiston hanketta nimeltä ”knowledge based reporting”, tietoon pohjautuva uutisointi. Käytännössä toimittajaopiskelijoiden lukujärjestyksestä on karsittu käytännön kursseja ja siihen on lisätty yleissivistäviä aineita. Uudistusta rahoittavat Carnegie ja Knight-säätiöt.
Suomessa toimittajakoulutus Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa sisältää käytännön kursseja, mutta maisterintutkintoon vaaditaan myös muiden aineiden opintoja.
”Kun The New York Times palkkaa toimittajan, hänen täytyy olla jonkin alan asiantuntija. Lehdessä ajatellaan, että kuka tahansa opetetaan kyllä parissa kuukaudessa kirjoittamaan. Jos toimittajalta taas on mennyt neljä vuotta kirjoittamisen opetteluun, no, oppiiko hän sen silloin koskaan?” Patterson kysyy.
Kokeneiden toimittajien ei tarvitse mennä takaisin kouluun. Kuka tahansa voi käyttää apuvälineenä nettisivustoa http.journalistresource.org, johon on kerätty hyödyllistä perustietoa sisältäviä tutkimuksia Yhdysvalloista.
Sivustolla on myös käytännön ohjeita esimerkiksi jutun kirjoittamiseen, editointiin ja tyylin hiomiseen. Ne ovat käyttökelpoisia myös Suomessa.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Kylmää kyytiä kollegoille - 20.06.2012
- Ennen seksi oli häpeä, nyt seksin puute - 04.06.2012
- Uutisten lapsilukko - 16.04.2012
- Islamin alkeita - 03.04.2012
- On outoa olla paras - 10.01.2012
- Tunnontuskainen toimittaja: näin törkytabloidit toimivat! - 05.12.2011
- Nai oikein - 15.11.2011
- Oikean ja väärän kadun lapset - 14.10.2011
Pitäisikö ryhtyä ajattelemaan näin päin: koulutetaankin enemmän lääkäreitä, insinöörejä, matemaatikkoja jotka voivat sitten erikoistua myös journalismiin? Ehkä journalismia pääaianeena tarvitaan lähinnä tuleville journalismin tutkijoille.
Tiedetoimittajien maailmankonferenssissa (WCSJ 2011) asiaa käsiteltiin enemmänkin.
Tieteellisen tiedon ja mieleipiteen välisen eron tunnistaminen tuntuu olevan globaali ongelma ja ongelma myös suomalaisille yliopistokoulutetuille toimittajille.
Raja menee nykyisin siinä, että holokaustin kieltäjien kirjoituksia ei ihan hevin julkaista, tupakointi (jonka tapaavuus on tiedetty ainakin vuodesta 1950 saakka) aihe, jossa rima on myöskin varsin korkealla, kun joku haluaa kertoa tupakkoyhtiöiden sponsoroimista hankkeista, joissa todetaan että muuhun verrattuna tupakointi ei ihan niin tapaavaa olisikaan.
Muu sitten onkin ihan tuurista kiiini, että tiedetäänkö toimituksessa mistään mitään vai riittääkö se, että on joku mielipide tai kaksi.
Suomen erikoisuus on, että täällä pärjätään ihan yhdelläkin tiedotteella ja lähteellä. Toinen on kilpailu minuuteista kuinka nopeasti tiedotteet saadaan ulos, ikäänkuin kuns e ketään lukijaa kiinnostaisi.
WCSJ 2013 on Helsingissä, jolloin suomalaisllakin toimittajilla on mahdollisuus saada globaaleja vaikutteita.
Naulan kantaan. Eikä kyse ole edes pelkästään siitä, tietääkö/tunteeko toimittaja asiansa. Käsite ”objektiivinen tiedonvälitys” käsitetään usein väärin, ja se tärvelee yrityksen kertoa asia niin kuin se on. Toimittaja saattaa tietää asiasta paljonkin, mutta silti hän vesittää juttunsa päästämällä molemmat osapuolet ääneen ja antamalla molemmille kristillisesti yhtä paljon tilaa.
Tampereen yliopistossa tiedotusopin sivuaineopiskelijat valittiin ainakin aiemmin opintoviikkomäärän perusteella, ja koska tunkua oli, tarkoitti se, että oma tutkinto oli käytännössä valmis, (mutta valmistuminen lykkääntyi, koska aineopinnot olivat aika koulumaiset +1,5 vuotta). Eli Indesignia ja Canon G8:a räpläsi tyyppejä joilla jo oli sisältöopintoja nelisen vuotta eri puolilta taloa. Tätä hyvää kuviota ehkä on muutettu sittemmin? Samoin kai Saksassa mennään erilliseen toimittajakouluun vasta oman tutkinnon jälkeen. – Mistä juontui mieleeni, kuinka saksalaiskollega ihmetteli Norjan päälehdessä työskenneltyään kuinka siellä julkaistiin yksittäisiä tutkimuksia uutisena.
Koko länsimaisen sivistyksen rappio tiivistyy usein viljeltyyn mukaviisaaseen ajatelmaan, että ”asioilla on aina kaksi puolta”. Jopa suuri osa toimittajista tuntuu uskovan näin, vaikka tuskin on maailmassa tärkeää asiaa, jonka voisi järkevästi tiivistää vain kahteen vastakkaiseen näkökantaan.
Tämä harhaluulo joka tapauksessa tuottaa ihmeellisiä aivopieruja, joissa asiantuntijan rinnalle nostetaan joku latvasta vehreä kansan ääni. Olen saarnannut tästä asiasta Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen TV-työn kursseilla, ja havainnollistanut asiaa loistavalla opetusvideolla:
http://www.youtube.com/watch?v=5fWc6kyzHb8
Itse pian 42 vuotta sitten alalle ajautuneena olen suositellut toimittajan työstä haaveileville nuorille mieluummin 20 approbaturia kuin tiedotusopin maisteriopintoja. Uutistoimittajan, ainakin pienemmissä toimituksissa, tulisi tietää kaikesta edes sen verran, että osaa kysyä olennaisia kysymyksiä. Vielä parempi tietysti, jos osaa painottaa saamansa vastaukset objektiivisesti – jos objektiivisuutta sitten oikeasti aina onkaan.