Julkaisen kaksi viimeistä blogipäivitystäni melko myöhään siihen nähden, että palasin Wienistä juhannuksen jälkeisellä viikolla ja taputtelin haipakat kesätyökuukaudet muutama viikko sitten. Kevättä ja kesän alkua Wienissä on kuitenkin ilo reflektoida kuukausienkin jälkeen, kun paikkaan ja työtehtäviin on tullut etäisyyttä. Hahmotan selkeämmin, mitä ajastani IPI:ssä on jäänyt käteen. Ennen kuin paketoin kokemukseni Wienistä ja Itävallasta, haluan kirjoittaa vielä parista muusta asiasta, nimittäin toimittajien mielenterveystilanteesta sekä Bosniasta, missä IPI järjesti toukokuussa jokavuotisen maailmankongressinsa.

Sarajevoon kokoontui toukokuussa toimittajia ja mediatyöläisiä 65 eri maasta purkamaan journalismin roolia globaalien kriisien keskellä.

IPI:n maailmankongressi pidettiin Sarajevossa 22.–24. toukokuuta kuuluisassa ja eksentrisessä Hotel Holidayssa, joka avattiin 1980-luvun alussa talviolympialaisten yhteydessä. Siellä me majoituimme, aivan kuten 1990-luvulla moni muukin ulkomainen Sarajevon piirityksestä raportoinut toimittaja, Ylen ja Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat mukaan lukien.

Ensimmäisenä päivänä kongressin avanneessa paneelissa muisteltiin Sarajevon piiritystä 30 vuoden takaisia tapahtumia. Paikalla olleesta bosnialaisesta Aida Čerkezistä tuli toimittaja, sillä hän halusi tehdä jotain hyödyllistä sodan keskellä. Myös lukuisten konfliktien ja vallankumousten keskeltä raportoinut John Daniszewski kertoi kokemuksistaan kirjeenvaihtajana. Puhujat jakoivat havaintojaan Jugoslavian sodan ja Israel-Palestiinan (sekä Ukrainan) tilanteen samankaltaisuuksista.

Hotel Holiday.

Kuvassa näkyvän raitiovaunureitin puoleinen julkisivu oli Sarajevon piirityksen aikana usein tulituksen kohteena. Suuri osa hotellissa majoittuvista asuivat siksi rakennuksen vastakkaisella puolella. Sisään pujahdettiin takakautta, sillä vihollinen väijyi toisella puolella katua. Ál-Jazeera on julkaissut hotellin historiasta mielenkiintoisen videon.

Kongressin teemana oli journalismin rooli monen yhtäaikaisen kriisin keskellä. Paneelikeskusteluissa ja koulutussessioissa ruodittiin tiedotusvälineiden tehtävää sotien ja geopoliittisten konfliktien, ilmasto- ja ympäristötuhojen, sitkeästi levitettävän disinformaation sekä demokratiaan kohdistuvien hyökkäysten keskellä toisinaan hyvinkin kiivaiden puheenvuorojen ja kriittisten näkökulmien siivittäminä.

Itse en juuri osallistunut kongressin etukäteistöihin, vaikka näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että minua olisi hyvin voitu pyytää mukaan suunnitteluvaiheeseen – niin hektiseltä enimmäkseen muutaman henkilön koordinoiman tapahtuman järjestelyt näyttivät. Sen sijaan tein rutiinihommiani eli monitoroin toimittajia kohtaan tehtyjä hyökkäyksiä ympäri maailmaa, sometin sekä työstin paria uutisartikkelia IPI:n sivuille aivan Bosniaan lähtöön asti.

Paikan päällä autoin työkavereitani pystytystöissä ja vieraiden rekisteröinnissä heidän valuessa kongressin avaustilaisuuteen. Paneelikeskustelujen aikana kirjoittelin twiittejä, ja parissa elokuvanäytöksessä huolehdin, että kaikki sujui jouhevasti.

Kuten monessa rakennuksessa, jossa olen Bosniassa, Kosovossa ja Montenegrossa majoittunut, kaikki hotellissa oli vanhaa mutta jännällä tavalla arvokasta. Sodan muisto tuntuu leijailevan vielä monessa paikassa, eikä ihme, kuluuhan ylisukupolvisten traumojen paranemiseen noin vuosisata ja sitten tulee eteen dilemma: ihmiset ovat unohtaneet menneisyyden kauheudet ja ajautuvat uudelleen samoihin tilanteisiin kuin niihin, joiden jälkeen on vannottu, että “ei enää koskaan”.

Koska olin ollut Santiagossa vasta vähän aikaa sitten, huomasin heti, että kongressi oli järjestetty jokseenkin vähemmän kaoottisella otteella kuin Unescon lehdistönvapauden päivän tilaisuus (vaikka tapahtuman järjestäjiltä kuulemani mukaan kaoottista sekin oli yhtä kaikki). Sisältöön oli panostettu ja pysyimme hyvin aikataulussa, mutta haasteiltakaan ei säästytty. Esimerkiksi heti ensimmäisenä kongressipäivänä lentokoneellinen täynnä kutsuvieraita ja paneelikeskustelijoita joutui kääntymään takaisin Wieniin huonon sään takia, vaikka kone oli ollut jo laskeutumaisillaan Sarajevoon. Myöskään hotellin henkilökunta ei ollut erityisen palvelualtis, mikä toi yhtälöön omat pulmansa.

Kaikkiaan olin silti hyvin vaikuttunut siitä, kuinka hyvin kourallinen työkavereitani oli kaikessa hiljaisuudessa onnistunut vetämään niin monesta narusta ja organisoimaan jättitapahtuman, johon saapui satoja inspiroivia kollegoita ympäri maailmaa.

Olin ollut Sarajevossa kerran aiemmin. Tuolloin siitä tuli yksi suosikkipaikoistani Balkanilla. Tuttuja näkymiä oli ilo ihailla hotellihuoneen ikkunasta. Toukokuussa Sarajevossa oli vehreää ja sää oli päiväsaikaan nahkean kuuma, illalla ilma oli viileämpi.

Ensimmäisenä kongressipäivänä juhlimme ikääntymistä synttärikaimani, IPI:n rahoitus- ja hallintovastaavan Chrisin kanssa. Saimme kakkua ja kuohuviiniä, joista jälkimmäistä tarjoiltiin ala-aulassa toki muutenkin kongressilaisille pitkän päivän päätteeksi.

Yksi koko kongressin kaivatuimmista ja tärkeimmistä paneeleista oli kolmannen – ja viimeisen – päivän ensimmäinen keskustelu (5:20) Mar Cabran johdolla. Eri maista ja taustoista tulevat panelistit vaihtoivat näkemyksiään ja kokemuksiaan siitä, miten mediataloissa vaalitaan ja priorisoidaan toimittajien mielenterveyttä. Ihmiskunnan eteen on heitetty jatkuvalla syötöllä kriisejä ja uhkakuvia, ja olemme samanaikaisesti saaneet todistaa, kuinka hallitukset kaventavat toimillaan lehdistönvapautta sekä romuttavat julkista terveydenhuoltoa. Nyt näemme samanlaista politiikkaa myös kotimaassa, mutta pidemmällä aikavälillä vakauteen tottuneelta suomalaiselta unohtuu silti helposti, että toimittajien olosuhteet esimerkiksi Venäjällä tai Afganistanissa ovat karut ja vaaralliset. Väkivallan ja jopa murhatuksi tulemisen riski on ollut viime vuodet noususuhdanteinen, eikä journalistien turvallisuutta näytetä taattavan edes länsimaissa, minkä todisti keväällä iranilaistoimittaja Pouria Zenaatin puukotus Lontoossa.

Kongressin toisen päivän päätteeksi muistettiin Palestiinassa surmansa saaneita toimittajia sekä pidettiin palkinnonjakotilaisuus, jossa tunnustettiin palestiinalaisten toimittajien varsinkin 7.10.2023 jälkeisen uutisoinnin tärkeys ja rohkeus. Lehdistönvapauden pioneerina palkittiin riippumaton kirgisialaismedia nimeltä Kloop.

Vaikka länsimaissa mielenterveyskriisistä on puhuttu jo vuosia, esimerkiksi juuri mainitsemissani kolmessa maassa psyykkinen oireilu on edelleen tabu. Joistakin asioista eivät länsimaisetkaan toimittajat kehtaa puhua siinä määrin kuin ehkä kannattaisi. AFP:n Jean-Marc Mojon nosti paneelissa esiin, miten sota ja väkivalta vaikuttavat alan ihmisiin, vaikka he olisivat menettäneet työkeikoilla tai työkeikoille työkavereitaan tai joutuneet vuosikausiksi päivittäisen väkivaltaisen kuvaston ammattiselaajaksi ja -jakajaksi. Olin kiitollinen Mojonille tämän huomautettua, että ilman fyysistä läsnäoloa sodassa konflikteista raportoineet toimittajat tuntevat itsensä joskus voimattomiksi ja epäoikeutetuiksi ilmaistakseen ääneen, kuinka traumatisoivaa sodan seuraaminen voi olla deskistä käsin. Kaikki tietävät kyllä, kuka maksaa sodan raskaimman hinnan. Juuri siksi omassa ahdingossa voi tuntua lähes naurettavalta tuoda asiaa julki tai hakea siihen ammattiapua. Tunne muistuttaa huijarisyndroomaa: ”En ole todellinen uhri, joten en saa valittaa.”

Slovakialaisen toimittajan Beata Balogovan puheenvuoro mielenterveysongelmien sukupuolittuneisuudesta journalismissa resonoi vahvasti. Naiset joutuvat kärsimään suurimman osan toimittajiin kohdistuvasta verkkohäirinnästä. Verkkohäirintä puolestaan kääntyy joskus fyysiseksi häirinnäksi. Oireilu ilmenee hieman eri tavoin miehillä ja naisilla: voidessaan huonosti miehet pyrkivät työskentelemään yhä enemmän ja kärsivät myös fyysisistä oireista, kun taas naiset ovat alttiimpia sisäistämään henkisen hädän ja vaipumaan pitkäaikaisiin ahdistus- ja masennustiloihin. Jos apua ei haeta tai ongelmiin ei puututa tarpeeksi ajoissa, molemmissa tapauksessa voi ääritilanteessa lähteä henki.

Viimeisenä päivänä ennen paluuta Wieniin kävin kävelyllä samoissa maisemissa, joita ihailin yhdeksän vuotta sitten yhtenä heinäkuisena iltana, auringon laskiessa vuorten taakse.

Balogova luetteli joitakin tapoja, joilla hän on auttanut kollegoitaan hankalissa työhön liittyvissä, henkistä ja fyysistä ahdinkoa aiheuttaneissa kamppailuissa. Yksi tukikeino oli ryhmäterapia, jonka en itse ollut ikinä ajatellut olevan edes vaihtoehto työkavereiden kesken, mutta miksipä ei? Heti perään Balogova totesi, ettei mielenterveyden tukemiseksi ole todellakaan olemassa vain yhtä tiettyä keinoa. Juuri siksi on tärkeää, että kaikkia mahdollisia välineitä ja tapoja mukautetaan terveysriskien lieventämiseksi ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Sen lisäksi, että kerran tai pari kertaa vuodessa tarjotaan terveystarkastuksia – jotka saattavat hyvinkin sijoittua sellaiseen ajankohtaan, kun oireileva henkilö ei pysty tai jaksa puhua ongelmistaan – on apua oltava saatavilla kellon ympäri aivan kuin uutistenkin ajan tasalla; 365 päivää vuodessa ja 24 tuntia vuorokaudessa.

Päätoimittajien ja uutistuottajien on ryhdyttävä tunnistamaan yksittäisten toimittajien ongelmatilanteet nykyistä paremmin ja opeteltava identifioimaan ratkaisuja alaistensa mielten rakoillessa. Sotien ja konfliktien uutisointi tietenkin altistaa ahdistukselle ja masennukselle, mutta kulttuuri- ja viihdetoimittajatkin voivat uupua, eikä terveysongelmien tarvitse toisaalta edes liittyä mitenkään työhön. Tulemme työpaikalle kokonaisina ihmisinä, emme pelkästään joinakin “paksuina nahkoina”, joiden alle piilotettu ydin on jätetty kotiin palautumaan. Toisin sanoen elämän muihinkin osa-alueisiin liittyvät murheet seuraavat meitä kotoa toimitukseen, ja kun suuri osa ajasta vietetään muutenkin töissä, on työntekoon vaikuttaviin terveysongelmiin puututtava niiden juurisyistä riippumatta.

***

Toimittajien mielenterveyttä tulisi mielestäni ehdottomasti nostaa nykyistä enemmän julki lehdistönvapauteen liittyvänä kysymyksenä, sillä toimittajien hyvinvointi heijastuu suoraan kykyyn raportoida riippumattomasti ja virheettömästi sekä pysyä aikataulussa. Nykyisellään työstä suoriutumista haittaavat muun muassa verkkohäirintä, jonka kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa vakavaa psykologista oireilua ja jopa traumatisoida, mikä saa monet varsinkin turvattomimmissa maissa asuvat journalistit kaihtamaan esimerkiksi politiikkaa, järjestäytynyttä rikollisuutta ja korruptiota käsitteleviä juttuaiheita. Itsesensuroinnin riski kasvaa, ja samalla tietoisuus itsesensuurista voi nakertaa ammattiylpeyttä. Raskaista aiheista voi kaiken lisäksi “sijaistraumatisoitua”. Esimerkiksi seuraamani Mental Health in Journalism Summitin työpajoista yhdessä eräs osallistuja kertoi kärsineensä sijaistraumasta viimeiset kymmenen vuotta aina siitä asti, kun ryhtyi kirjoittamaan lääkäreiden hoitovirheistä ja väärinkäytöksistä potilaita, etenkin naisia ja lapsia, kohtaan.

Toimittajiin kohdistuu myös jatkuvaa stressiä ja aikataulupaineita, mikä kohottaa uupumisriskiä. Jos työstä ei palaudu, vaikuttavat pitkittynyt stressi ja ahdistus lopulta vääjäämättä uutisoinnin laatuun. Ylikuormittuminen heikentää arviointikykyä ja vaikeuttaa skarppina ja kriittisenä pysymistä, mikä on tässä ammatissa välttämätöntä. Lisäksi disinformaation leviäminen ja poliittisen polarisaation lisääntyminen on asettanut toimittajat entistä tarkemman julkisen tarkastelun ja kritiikin alaisiksi sekä tehnyt journalismin toimintaympäristöstä aiempaa vihamielisemmän. Jatkuvat hyökkäykset toimittajia vastaan heikentävät heidän uskottavuuttaan ja uhkaavat sekä alentaa suorituskykyä että kyynistää asennoitumista töihin.

Ja ikään kuin yllä mainitut uhkat eivät tekisi työnteosta tarpeeksi prekaaria, ovat työstressiä pahentamassa osaltaan myös mediatalojen jatkuvat muutosneuvottelut ja rakenneuudistukset sekä freelance-työn epävarmuus ja palkkakuopat. Jatkuva huoli työpaikan menetyksestä tai taloudellisesta epävakaudesta vie huomiota ja resursseja uutisoinnin oleelliselta vaiheelta eli huolelliselta taustoitustyöltä, jolloin sisältöjen laatu kärsii. Ilmiön vakiintuessa kärsivät ja kuihtuvat hiljalleen myös lehdistönvapaus ja demokratia.

***

Mental Health in Journalism Summitia juonsi IPI:n kongressissakin mielenterveyspaneelia vetänyt espanjalaistoimittaja Mar Cabra. Tapahtuman ensimmäisessä paneelikeskustelussa hän mainitsi Espanjassa, Ecuadorissa ja Kanadassa 60 prosentin toimittajista kärsivän ahdistuksesta ja joka viidennen kokevan säännöllisesti masennukseen viittaavia oireita. En tiedä, onko suomalaisten toimittajien työperäisestä stressistä ja uupumuksesta tehty viime aikoina vastaavaa tutkimusta (jos on, saa julkaisuun jättää kommentin, sillä ainakin minua kiinnostaisi lukea aiheesta lisää). Työterveyslaitoksen Miten Suomi voi? -seurantatutkimuksesta ilmeni kuitenkin vastikään, että suomalaisista työikäisistä joka neljännellä on kohonnut uupumisriski tai todennäköinen työperäinen uupumus. Tästä päätellen mielenterveystilanne on hälyttävä ihan yleiskansallisellakin tasolla.

Valoisa puoli mielenterveysongelmien epidemiassa on, että olemme toimittajia. Ehkä astetta uupuneempia kuin ennen, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisesti tärkeässä asemassa. Positiostamme käsin mielenterveysaiheista on mahdollista puhua ja kirjoittaa niin paljon kuin suomalaisten kannalta merkittäväksi näemme.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Viimeiset harkka- ja Wien-muisteloni - 21.10.2024
• Pikapyrähdys Chilessä - 15.08.2024
• Lehdistönvapaus ja sukupuolten tasa-arvo ruokkivat toisiaan - 21.05.2024
• Sananvapausrikoksia ja auringonpaistetta - 12.03.2024