Moni on saattanut käydä konsertissa jalkapallostadionilla. Moni on myös todennäköisesti käynyt kuuntelemassa tai itse laulamassa joululauluja. Mutta harvempi lienee yhdistänyt näitä.

Itse koin tämän elämyksen, kun olimme vaimoni kanssa aatonaattona stadionilla 28 000 muun ihmisen kanssa hoilaamassa joululauluja saksaksi. Kynttilämerenä tuikkinut katsomo oli näkynä upea ja ikimuistoinen, kuten koko tapahtuma tunnelmaltaan.

Tapahtuman nimi oli Weihnachtssingen, ja sen järjesti paikallinen jalkapalloseura 1. FC Union Berlin. Vuonna 2003 yhteensä 89 Union-kannattajaa kokoontui stadionille joulun alla laulamaan joululauluja. Siitä tuli perinne, joka on kasvanut todella vaikuttavaksi tapahtumaksi, joka näytettiin jopa RBB-televisiokanavalla.

Kännykkäkameran kuva ei tee täysin oikeutta sille, miten upealta An der Alten Försterei -stadion jouluaatonaattona näytti. Kokemus oli huikea.

Välissä laulettiin toki myös kannatuslauluja. Erityisen usein toistui ”Stadtmeister, Stadtmeister, Berlins Nummer Eins!”. Se viittasi tietysti marraskuiseen paikallispelin voittoon sekä siihen, että Bundesliigan jäädessä joulun alla vajaan kuukauden mittaiselle talvitauolle, Union oli sarjataulukossa paikallisvastustajansa Herthan edellä kaksi pistettä enemmän keränneenä.

Hertha ja Union eroavat toisistaan kuin yö ja päivä – tai entinen Länsi- ja Itä-Berliini. Stipendiaattina pari vuotta sitten Freiessa ollut Sakari Silvola kirjoitti jo oman vuotensa aikana ansiokkaasti molemmista seuroista (Unionista ja Herthasta), mutta koska tilanne on muuttunut sen jälkeen huomattavasti, ajattelin kirjoittaa seuroista uudelleen omasta näkökulmastani. Voin auliisti myöntää olevani jalkapallohullu, joka seuraa lajia päivittäin ja on nähnyt Suomen ulkopuolellakin yli 70 ottelua 16 eri maassa.

Ei mikään futispääkaupunki

Berliini on ollut jalkapallomielessä yksi surkeimmista pääkaupungeista Euroopassa. Usein pääkaupungeista on pääsarjoissa useampia seuroja, joista ainakin joku kuuluu kärkikastiin. Ei ole montaa maata, jossa pääkaupungista on pelannut maan pääsarjassa vain yksi seura – jos sitäkään – joka kahlaa useimpina vuosina alemmassa keskikastissa.

Berliinin kohdalla tilanne oli juuri tämä tähän kauteen asti. Bundesliigassa, Saksan korkeimmalla sarjatasolla, pääkaupunkia edusti Hertha BSC, joka tosin myös putosi Bundesliigasta päättyneellä vuosikymmenellä kahdesti keväällä 2010 ja 2012 ja vietti kummankin putoamisen jälkeen kauden 2. Bundesliigassa.

Miksi Berliini sitten on kyntänyt kuningaspelin saralla? Yksi syy löytyy tietysti historiasta. DDR:ssä pelattiin omaa sarjaansa, eikä jalkapallo siinä maassa ollut merkittävyydeltään samassa luokassa tai laadultaan samaa tasoa kuin Länsi-Saksassa. Kun Saksat yhdistyivät, oli sanomattakin selvää, etteivät entisen Itä-Saksan ja sitä myötä entisen Itä-Berliinin seurat, kuten Union, olleet kilpailukykyisiä rikkaan lännen jättejä vastaan.

Helppoa ei toki ollut Länsi-Berliinistä tulevalla Herthallakaan, joka oli muun kaupungin tavoin eristyksissä. Ei ole ihme, ettei Länsi-Berliiniin syntynyt samanlaista futiskulttuuria kuin muualle Länsi-Saksaan.

Vaikka Berliini on Saksan pääkaupunki, se ei todellakaan ole rikkain, ei kaupan, pörssin tai teollisuuden keskus. Huippujalkapallossa taloudelliset lainalaisuudet määräävät paljon. Ainakin tähän asti raha – myös futikseen tuleva raha – on pyörinyt pääasiassa muualla.

Onpa yhtenä mahdollisena teoriana pohdittu sitäkin, että Berliinissä on niin paljon kaikkea muuta, ettei jalkapallolle jää samanlaista roolia kuin monessa muussa kaupungissa. Saksan sisällä tämä toki pätee. Esimerkiksi Dortmundissa lajin ja paikallisen seuran merkitys kaupungin ihmisille on suhteessa aivan eri luokkaa kuin Berliinissä. Mutta on Euroopassa myös monta megakaupunkia, Lontoo etunenässä, joissa jalkapallo on todella iso juttu.

Tilanne on onneksi muuttumassa Berliinissäkin. Kaltaiselleni futishullulle on onnellinen sattuma, että käynnissä on kenties kiinnostavin berliiniläinen futiskausi koskaan.

Tällä kaudella tilanne on ollut uusi, sillä Union nousi keväällä 2019 ensimmäistä kertaa historiansa aikana Bundesliigaan. Nyt Berliinikin tuntuu enemmän jalkapallokaupungilta, kun siellä pelataan myös pääsarjatason paikallispelejä. Toki näistä peleistä puuttuu yhteinen historia, sillä aiemmin Hertha ja Union pelasivat eri maiden sarjoissa, ja Saksojen yhdistyttyä ne ovat kohdanneet vain muutaman kerran Herthan pelatessa toisella sarjatasolla.

Yhteisöllinen Union

Millaisia nämä Berliinin kaksi pääsarjaseuraa ovat? Aloitetaan Unionista. Sen kotistadion, An der Alten Försterei, sijaitsee syvällä idässä, Köpenickin kaupunginosassa. Metsän reunassa seisova stadion itsessään on matka menneeseen maailmaan, jota esimerkiksi Englannissa ei enää voisi nähdä. Molemmat päädyt ja toinen pitkä sivu ovat pelkkää betonista seisomakatsomoa, jonka erottaa kentästä metalliaita.

Union on muutenkin modernissa jalkapallossa omalaatuinen seura. Kannattajien ja seuran suhde on poikkeuksellisen yhteisöllinen. Vuonna 2004 kannattajat keräsivät seuralle rahaa luovuttamalla verta Bluten für Union -kampanjassa. Muutamia vuosia myöhemmin reilut 2000 kannattajaa remontoivat stadionin itse paiskimalla yhteensä 140 000 talkootuntia.

Unionin kotipeleissä vain reilut 3000 ihmistä istuu pääkatsomossa, loput seisovat ahtaasti. Tunnelma peleissä on erinomainen, sillä kaikki katsomonosat laulavat ja kannustavat.

Myös seura ymmärtää kannattajien arvon. Kun Union nousi Bundesliigaan, lippujen hinnat pidettiin ennallaan, ja seisomakatsomoon pääsee yhä 15 eurolla. Tämä lienee nykyfutiksessa ennenkuulumatonta, eikä se puhtaasti menestysmielessä ole järkevääkään, koska seura antaa hurjasti tasoitusta muille siinä, millaisia tuottoja se pääsylipuista saa. Unionin peleihin olisi tulijoita paljon enemmän kuin mitä stadionin kapasiteetti 22 000 antaa myöten, mutta seura ei halua riistää tai rahastaa kannattajiaan. Se on ihailtavaa yhteisöllisyyttä siltä puolelta.

Lippujen saaminen Unionin peleihin on ilman seuran jäsenyyttä (tai kalliita mustan pörssin välikäsiä) käytännössä mahdotonta, koska lippuja ei vapaaseen myyntiin tule. Jäsenyyskään ei lippua takaa, vaan jokaisen kotipelin lipuista järjestetään arvonta, johon jäsenet voivat osallistua. Hankin jäsenyyden itse jo kesällä, ja olen saanut useimpiin hakemiini peleihin lipun. Paikallispeliin Herthaa vastaan marraskuun alussa tuuria ei valitettavasti käynyt, mutta päätin silloin mennä katsomaan matsin stadionia lähinnä sijaitsevaan Abseitsfalle-pubiin. Tunnelma oli sielläkin riehakas, ja kun Union lopussa iski rangaistuspotkusta 1-0-voittomaalin, suorastaan euforinen.

Uudistuva Hertha

Entä sitten Hertha, se kaupungin vanhempi ja suurempi seura lännestä? Hertha voitti Saksan mestaruuden kahdesti 1930-luvun alussa, mutta sen jälkeen on merkittävien tittelien suhteen ollut hiljaista.

Nyt seurassa puhaltavat muutoksen tuulet. Upporikas liikemies Lars Windhorst sijoitti viime vuonna Herthaan reilusti yli 200 miljoonaa euroa, ja lisää on tulossa. Windhorst haluaa tehdä Herthasta ”Big City Clubin”, joka nousisi Mestarien liigaan muiden eurooppalaisten futismetropoliylpeyksien seuraksi. Siihen on vielä pitkä matka, mutta seuran mediaseksikkyys nousi useamman pykälän, kun kehnon alkukauden jälkeen päävalmentaja Ante Covic sai marraskuussa potkut, ja tilalle tuli aiemmin neuvonantajan roolissa ollut saksalainen futislegenda Jürgen Klinsmann. ”Klinsin” tunnettuus on todennäköisesti suurempi kuin joukkueen koko pelaajiston yhteensä. On oletettavaa, että Windhorst ja Klinsmann yhdessä urheilujohtaja Michael Preetzin kanssa lyövät isohkon kasan euroja joukkueen vahvistamiseen jo nyt tammikuussa.

Herthan kotina toimiva Olympiastadion on massiivinen ilmestys, joka henkii historiaa. Toisen päädyn avoimesta portista ovat marssineet aikanaan myös natsit. Stadion on isännöinyt vuoden 1936 kesäolympialaisia sekä yleisurheilun MM- ja EM-kisoja. Jalkapallossakin se on toiminut muun muassa Mestarien liigan finaalin sekä MM-finaalin näyttämönä. Herthalle se ei ole optimaalinen.

Siinä missä Union pelaa kotiottelunsa intiimillä, pienellä ja tunnelmallisella An der Alten Försterei -stadionilla, Herthan koti on Berliinin Olympiastadion, jonne mahtuu 75 000 katsojaa. Stadion on Herthalle aivan liian suuri, sillä kotipeleissä käy normaalisti noin 40-50 000 ihmistä – tyhjiä penkkejä ja katsomonosia on siis paljon. Se ei tee hyvää tunnelmalle, kuten ei myöskään juoksurata, jonka takia katsomot ovat todella kaukana kentästä. Yleisurheilun ja jalkapallon sovittaminen samalle stadionille on aina huono asia jälkimmäiselle. Positiivisena puolena voi toki nähdä sen, että Herthan peleihin lipun saaminen ei ole ongelma.

Hertha on kiistellyt Berliinin kaupungin kanssa jo pitkään siitä, mihin se voisi rakentaa uuden stadioninsa. Syksyllä kaupunki ehdotti paikaksi Tegeliä, jonka lentokentän pitäisi vihdoin sulkeutua, jos uusi BER tämän vuoden syksyllä avataan. Hertha itse haluaisi pysyä olympiapuistossa ja rakentaa uuden stadionin nykyisen Olympiastadionin läheisyyteen. Aika näyttää, miten käy.

Epäonnen tuoja?

Kumpi seuroista on sitten oma suosikkini? Intohimoista suhdetta minulla ei ole kumpaankaan, sillä englantilainen Tottenham täyttää jo sen paikan. Sydämeen voi toki mahtua useampikin seura, vähintään ns. soft spotina. Kun olen asunut Berliinissä vasta hetken, enkä ole seurannut Herthaa ja Unionia aiemmin kuin seuroina muiden joukossa, suhde seuroihin on maltillinen. Ja toisin kuin intohimoisissa seurasuhteissa, oman jengin arkkivihollisia tai paikallisvastustajia ei myöskään tarvitse inhota.

Pidän molemmista seuroista. Herthan otteluissakin fanipääty on äänekäs, ja asun vain muutaman kilometrin päässä Olympiastadionista. Seura tuntuu siksi läheiseltä, Hertha-tarroja, -mainoksia ja -graffiteja näkyy siellä täällä. Union on seuroista kuitenkin erikoisempi ja mielenkiintoisempi. Maantieteellisesti se on etäisempi, mutta otteluiden tunnelma ja seuran ja kannattajien poikkeuksellisen voimakas yhteisöllisyys – sekä rohkeus toimia omien arvojen ja ihanteiden mukaisesti, kulkea vastavirtaan – viehättävät. Myös Herthan meininki on yleisön ja kannattajien suhteen mielestäni positiivista ja miellyttävää, mutta se ei ole yhtä vaikuttavan tuntuista. Siksi pakko sanoa Union, mutta toivon molemmille seuroille menestystä.

Seurojen kannalta voisi tosin olla parempi, että en kävisi heidän kotiotteluissaan. Vierailin syksyllä kolmessa Unionin kotipelissä, jotka kaikki se hävisi. Muista kuudesta kotipelistään Union voitti viisi. Herthan kotipeliin ehdin syyskaudella vain kerran, ja se päättyi 0-0. Tätä ennen olen nähnyt vuosien saatossa kolme Herthan kotipeliä – jotka kaikki se on hävinnyt.

Toivottavasti nyt keväällä pääsisin todistamaan stadionilla berliiniläistä kotivoittoa – mieluusti sekä Olympiastadionilla että An der Alten Förstereilla!

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Vuosi Berliinissä on ohi – mitä kaikkea tapahtui, mitä jäi käteen ja mitä jään kaipaamaan? - 04.08.2020
• Oudoksi muuttunut stipendikevät Berliinissä – näin erilaiselta Suomen ja Saksan toiminta on koronakriisissä näyttänyt - 16.06.2020
• Berliinin kaupunginosat – betonihelvetistä ravintolakeitaisiin, turistirysistä vehreisiin idylleihin - 13.05.2020
• Ravintolavinkkejä Berliiniin – näihin paikkoihin kannattaa koronakurimuksen jälkeen suunnata syömään - 07.04.2020
• Olutmerkit ja maisemat vaihtuvat, kun matkustaa ympäri Saksaa – mutta niin vaihtuvat sekaisin olevan politiikan voimasuhteetkin - 16.03.2020
• Tältä näyttää Saksan ja Berliinin mediamarkkina – tarjontaa riittää jokaiseen arvomaailmaan - 12.02.2020
• Pääkaupungin kuuma peruna ja poliittista kipuilua – syksyn huomiot Berliinistä ja Saksasta - 04.12.2019
• Berliinin maraton takana – toisenlainen kestävyystesti käynnissä yliopistolla - 01.11.2019