”Oikeastaan valitsin tämän kurssin siksi, etten löytänyt muutakaan kiinnostavaa.”

Kun ensimmäinen parikymppinen opiskelija päästi suustaan sanat, hymähdin hiljaa mielessäni ja kuittasin kommentin yksittäisenä epäkohteliaisuutena. Kun viisi samanikäistä kurssin osallistujaa oli toistanut samansisältöisen vastauksen, sain vaivoin peiteltyä hämmästystäni.

Siinä me istuimme, ensimmäisellä luennollamme kurssilla, jota olin odottanut viikko tolkulla. DDR:n mediaympäristö – oliko maailmassa kiehtovampaa aihetta! Kun seminaarihuoneen edessä seisova professorimme pyysi jokaista vuorollaan kertomaan, miksi olimme päättäneet osallistua juuri tälle kurssille, odotin opiskelijan toisensa perään kuvailevan intohimoista suhtautumistaan aihealueeseen. Sitä ei tapahtunut. Sen sijaan parikymmenhenkisen ryhmämme jäsenistä viisi ilmoitti, ettei ollut juurikaan kiinnostunut aiheesta, mutta oikein muutakaan ei ollut osunut eteen. Kaksi kertoi kuulleensa vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan tarinoita DDR:stä ja ajatelleensa siksi, että kurssi voisi olla kiinnostava. Yksi kertoi käyneensä vanhempiensa kanssa DDR-museossa, mikä oli saanut pohtimaan, että tylsempiäkin aiheita oli olemassa.

Loput perustelivat osallistumistaan syillä, joista välittyi edes kohtalainen motivaatio ja kiinnostus oman maansa historiaa kohtaan.

Minä, yksi kurssin ainoista ei-saksalaisista osanottajista, tyydyin kertomaan ilmeisimmän omista motiiveistani: osallistun Freie Universitätissä eurooppalaiseen toimittajaohjelmaan, jossa työstämäni tutkimuksen aihe käsittelee DDR:ssä työskennelleiden toimittajien ammatti-identiteettiä ja sen muutoksia maailmanpolitiikan myllerryksissä. Epämotivoituneiden parikymppisten saksalaisnuorten keskellä kiusalliselta olisi tuntunut lisätä, etten oikeastaan tiedä toista yhtä kiehtovaa teemaa kuin DDR ja siihen liittyvät kysymykset. Kiinnostukseni juuret juontavat lapsuuteeni – isäni työn vuoksi asuin vuosina 1983–87 perheeni kanssa jaetun Saksan itäpuolella. Niinä vuosina herännyt kiinnostukseni saksalaiseen yhteiskuntaan ei ole sammunut vieläkään.

Nuorten saksalaisten yllättävä suhtautuminen oman maansa historiaan toimi minulle eräänlaisena ymmärryksen laajentajana, sillä tosiaan: yhä useampaa saksalaista kylmä sota ja jaettu Saksa koskettavat vain vanhempien, isovanhempien, museoiden, median tai koulukirjojen välittämien tarinoiden kautta. Olin törmännyt ilmiöön pienemmässä mittakaavassa jo aiemmin. Toissa kesänä kampaajalla kysyin hiustenleikkauksen lomassa nuorelta berliiniläismieheltä, oliko hän kotoisin idän vai lännen puolelta. Kysymys muutti aiemmin leppoisan tunnelma hetkessä kiusaantuneeksi.

”Idästä”, mies vastasi vältellen, ”mutta en minä itseäni sitä kautta määrittele. Synnyin vuonna 1987, enkä muista muurin murtumisesta tai yhdistymisestä mitään.”

Kampaaja ja kurssikaverini asettuivat osaksi laajempaa kontekstia, kun kahlasin läpi Saksojen yhdistymiseen liittyvää tutkimusta. Sen mukaan yhtenäisen Saksan aikana syntyneitä saksalaisia on tänä päivänä noin 19 miljoonaa. Jos mukaan lasketaan ne nuoret aikuiset, jotka olivat Saksojen yhdistyessä pikkulapsia, heitä, joilla ei ole henkilökohtaisia muistijälkiä Berliinin jakaneesta muurista tai reaalisosialismin olemassaolosta, on reippaasti yli 20 miljoonaa.

Omakohtaisten kokemusten puuttuminen tietyltä ajanjaksolta ei tietenkään aina synnytä kiinnostuksen puutetta omaa historiaansa kohtaan. Miksi Saksassa näyttää käyneen niin? Kysymyksen pohtiminen palautti mieleeni puolentoista vuoden takaisen vierailuni Stasin entiseen tutkintavankilaan Hohenschönhauseniin. Sen oppaana toimineen historioitsijan mukaan valtaosa tänä päivänä museona toimivan vankilan vierailijoista on ulkomaalaisia ja vain murto-osa saksalaisia. Miksi, kysyin. Opas kertoi uskovansa, että syy löytyy Saksan rajusta menneisyydestä: kun toisen maailmansodan kauheuksien kollektiivinen käsittely edelleen on kesken, ei saksalaisilla ole voimavaroja sitä seuranneiden vuosikymmenten läpi käymiseen. Sen lisäksi Saksa haluaa juuri nyt katsoa eteenpäin, ei taaksepäin, historioitsija huomautti.

Matkalla DDR-luennolta kotiin kaivoin esiin kurssin opettajana toimivan professorini kirjoittaman kirjan. Siinä joukko DDR:ssä työskennelleitä toimittajia kertoo työstään kommunistivaltiossa. Haastatteluista ensimmäisessä kysymyksiin vastasi Günther Schabowski, DDR:n kommunistipuolueen SED:n korkea-arvoinen jäsen ja Neues Deutschland -lehden pitkäaikainen päätoimittaja. Millaista hyvä journalismi hänen mielestään oli? Sellaista, joka ylsi omaehtoiseen argumentaatioon. Oliko puoluepoliitikkona mahdollista olla myös journalisti? Tietenkin, kommunistisessa puolueessa oli mahdollista olla mitä vain.

Marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina, tätä tekstiä kirjoittaessani näin uutisen: Schabowski oli kuollut. Ajatukset harhailivat takaisin parikymppisiin kurssikavereihin. Mahtoiko uutinen merkitä heille mitään?

Syytä olisi – jos ei muuten, niin oman eletyn historian vuoksi: Lähes tasan 26 vuotta sitten Schabowski istui lehdistötilaisuudessa ja vastasi italialaistoimittajan hänelle esittämään kysymykseen. Kyllä, hän sanoi, Berliinin muuri on avattu, ilman ehtoja, päätös on voimassa välittömästi. Schabowskin huolimattomasti lukema puoluetiedote ja vahinkolausunto muuttivat maailman hetkessä. Siinä uudessa maailmassa yhdistyneen Saksan lapset ovat voineet unohtaa muurin koskaan mitään maata jakaneenkaan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Saksalainen ei luota Facebookiin – eikä pitäisi suomalaisenkaan - 15.06.2016
• Suomalaisen ja saksalaisen journalismin eroista, osa I - 03.05.2016
• Itäsaksalainen toimittaja – korruptoitunut sika vai systeemin uhri? - 15.04.2016
• Kuinka nähdä Itä-Berliini toisin - 17.03.2016
• Rosa Luxemburgin tarina on Saksan kiehtovin murhamysteeri - 13.01.2016
• Berliinin kokonaiskoulupäivästä kannattaisi ottaa mallia Suomeen - 22.12.2015