Kolme ja puoli kuukautta sitten suljin toimitusjärjestelmän, uutiskuvavaihdon ja työsahköpostini viimeistä kertaa ainakin vuodeksi. Kymmenen uutisten lopputunnus ilmoitti, että olisin nyt virallisesti opiskelija. Toimittaja piti jättää Suomeen, sekä Kiinan että säätiön käskystä. Kirjautuessani ulos tietokoneeltani ja sanoessani pimeässä elokuun yössä ”hei” vahtimestarille, tuntui kuin olisin katkaissut napanuorani. Olisin nyt omillani, ilman systeemiä, joka syöttäisi minulle kiinnostuksen kohteita ja ruokkisi ajatuksiani tarjonnallaan.

Tänne muutaessani olin hetken kuin lomalla, ilman uutisia, kaipaamatta tietoa joka ei välittömästi liittynyt arkeeni ja siinä selviytymiseen. Kun rauhotuin parin viikon shokkihoidon jälkeen arkeen ja palasin myös uutisten äärelle, huomasin suhtautumiseni Suomen kuulumisiin muuttuneen yllättävän nopeasti. Katsoin niitä kuluttajana, en tekijänä, uudesta kulmasta maailman toiselta laidalta.

Uutistyössä tietoon jää koukuun, myös turhaan ja merkityksettömään. Kohu imee mukaansa ja uutisia valitsevana toimittajana on vaikea olla huomioimatta asioita, joista koko muu Suomi tuntuu puhuvan. Huomio luo merkitystä ja näkyvyys lisää painetta osallistua. Osallistuminen lisää näkyvyyttä, näkyvyys huomiota. Kohusoppa on keitetty.

Vilkaisen täälläkin päivittäin suomalaisia uutissivuja mutta klikkaan yhä harvempia juttuja auki. Moni asia, jonka perässä olisin vuosi sitten juossut, soittanut kymmeniä puheluja ja hätyyttänyt leikkaajaa kiirehtimään, tuntuu täältä katsottuna kovin samantekevältä. En tiedä miksi Kevan johtaja sai potkut, miksi Paatero ei saanut potkuja, yllättikö talvi jo autoilijat. Sini Saarela, Heidi Hautala, Talvivaara, Nokia. Kaikissa otsikoissa piilee uutinen mutta ne näyttävät hukkuvan medioiden nokitteluun ja salamatahtiseen sitaattijournalismiin. Henkilöistä tulee asioita isompia, sanoista merkitystä tärkeämpiä.

Uutiset muuttuvat sen mukaan, mistä niitä katsoo. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa mutta se voi myös vähentää sitä. Olimme pari viikkoa sitten Soulissa seminaarissa ja eräs paikallinen huomautti, miten harva keväällä lotkautti korvaansa Pohjois-Korean uhittelulle. Kukaan ei hamstrannut säilykepurkkeja supermarketista, ei muuttanut arkensa kulkua.

Välimatka toimii myös toisin päin. Vaikka etäisyys vääristää asioita, se toisaalta asettaa niitä perspektiiviin. Ehkä kaikki, mitä kuulen Suomesta on niin tuttua, ettei se yllätä eikä siksi jaksa kiinnostaa. Ehkä maailma välissä on liian suuri ja vieras. Irtisanomiset, lakot, rakennepaketti, kaikki ne ovat tärkeitä mutta Shanghain talven yllä leijuva savusumu estää minua näkemästä tarkemmin. Se muistuttaa muista uutisista, niistä jotka ovat nyt edessäni, niistä jotka usein Suomessa jäävät pikkujouluruuhkien ja natsitorttujen jalkoihin.

Sitten on niitä uutisia Suomesta, joita ei haluaisi kuulla eikä kertoa muille. Loppuviikosta huomasin Suomen pudonneen koulutustasoa mittaavan Pisa-tutkimuksen kärjestä. Kiinnostuin, koska olin juuri edellisenä iltana leveillyt koulutuksemme tasolla ja ottanut polleana kehuja vastaan muilta eurooppalaisilta. Viikkoa aiemmin olin käynyt saksalaisen ystäväni kanssa kuumentuneen väittelyn siitä, laittaisinko lapseni yksityiskouluun. Vääntäessäni kultalusikkaa poikittain hänen suuhunsa tajusin yhtäkkiä, kuinka snobi itse olen voinut koulutuksen suhteen olla. Kuinka olen voinut ylenkatsoa valintoja, joita muut joutuvat tekemään. Ehkä siksi tulin uutisen ääressä niin surulliseksi ja vihaiseksi, vaikka romahdus on ollut jo kauan odotettavissa. Hyvien asioiden pilaaminen on helppoa, mutta korjaaminen on vaikeaa. Suomella ei ole varaa menettää hyviä uutisiaan.

Suomea on täällä välillä vaikea piirtää kartalle, ei sijainnin mutta merkityksensä puolesta. Luennoilla venäläiset ja amerikkalaiset saavat usein puolustaa tai perustella, selittää paremmin jotain mitä opettaja raapaisee pintapuolisesti. Saksa saa olla EU ja Ruotsi Pohjoismaat, Suomen puoleen käännytään harvoin. Kerran minulta kysyttiin opiskelemmeko me koulussa marxismia, kerran pohdittiin, pidettiinkö Suomessakin kansanäänestys Europan Unioniin liittymisestä. ”Mutta eihän Suomi ole EU-jäsen?” joku sitten kysyi ihmeissään.

Meillä ei aina ole merkitystä muille, mutta meillä on merkitystä meille. Meillä, viidellä miljoonalla on omia asioitamme, jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin Iranin ydinsopu tai Thaimaan mellakat. Yksi matkapuhelinyhtiö, yksi telakka ja yksi aktivisti ovat eivät ole meille samantekeviä. Kuten ei yksi koulutusjärjestelmäkään.

Siksi meidän ei pitäisi nyt puhua siitä, mokasiko joku ja jos niin kuka, ei tehdä listoja siitä, missä koulussa onnistutaan ja missä ei, ei osoittaa opettajia, kuntia tai oppilaita ja keittää kohusta soppaa. Ei kauhistella sitä, että Suomen maine menee, vaan keskustella siitä, mitä me aiomme tehdä sille, että jatkossakin tietäisimme meistä, muista ja matematiikasta. Huolehditaan siitä maineesta sitten myöhemmin.

Voin leveillä sillä aikaa vaikka joulupukilla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Lähdön pitkä hetki - 07.07.2014
• Koukussa kasvuun - 05.06.2014
• Tuppi pois kielitaidosta - 06.05.2014
• Uskon asioita - 03.04.2014
• Se ilta kun lamppu sammui - 28.02.2014
• Rajankäyntiä - 05.02.2014
• Kiinalaista ajanlaskua - 03.01.2014
• Kiinan viimeinen prinsessa ja nauramisen taito - 29.10.2013
• Tien päällä kulkevalla tiellä - 23.09.2013