”En muista, milloin syksy olisi ollut näin kaunis”, totesi stipendiaattiohjelmamme vetäjä Meera Selva.

Ulkona paistoi aurinko, ja pääministeri Boris Johnson oli juuri kertonut uutisen, jota kukaan ei olisi halunnut kuulla: Englanti menee jälleen kiinni. Lähes kaikki kaupat sulkevat taas ovensa. Ravintoloista ja pubeista saa hakea ruokaa vain mukaan. Toisin kuin kevään sulun aikana, yliopistot kuitenkin pysyvät auki. Sulku kestäisi vähintään marraskuun, ehkä pidempäänkin. Kunhan koronavirustartunnat saataisiin jälleen kuriin.

Oxfordin yliopisto hoitaa Wythamin metsää, jota käytetään tutkimustarkoituksiin. Kävelyille pitää hakea erillinen lupa.

Ensimmäinen reaktio oli pieni pelästys. Mieleen nousivat uutiset kevään tiukoista sulkutoimista ja kuvat autioista kaduista ja toimistoista.

Heti perään iski turhautuminen: Ei kai taas?

Istuimme yliopistolla pohtimassa, mitä tehdä. Jäädäkö Oxfordiin vai pakatako laukut ja jatkaa etäopetuksessa?

Kaikille oli selvää, että jos yksi päättäisi lähteä, me muutkin seuraisimme perässä. Pienestä stipendiaattiryhmästämme on hioutunut tiivis, eikä kokemus olisi enää sama, jos hajautuisimme ympäri maailmaa.

Onneksi päätimme jäädä. Sulku numero kaksi ei ole ollut ollenkaan niin dramaattinen kuin pelkäsimme.

Kummallisen kaunis marraskuu on auttanut. Sää on ollut välillä niin lämmin, että ulkona voi istua piknikillä. Toisin kuin kevään lockdownin aikana, ulkoilua ei onneksi rajoiteta. Siispä puoli Oxfordia kiskoo viikonloppuisin kumisaappaat jalkaan ja lähtee kaupungin niityille. Thames-joessa on aina joku aamu-uinnilla.

Kun lähes kaikki nähtävyydetkin ovat kiinni, sulku on pakottanut luovaksi. Meille on syntynyt nopeasti uusi viikonlopun lempirutiini: valikoimme kartasta satunnaisen kylän, pakkaamme eväät, lähdemme aamulla liikkeelle ja palaamme illansuussa. Kävelystä on tullut niin rakas harrastus, että jalat ovat jatkuvasti rakoilla.

Lopputyön kirjoittamiselle on ollut ruhtinaallisen paljon aikaa, ja seminaareissa pääsee välillä unohtamaan, että mitään sulkua onkaan. Sen sijaan kaupungin keskustassa todellisuudelta ei voi välttyä. Kun viimeisetkin ruokakaupat menevät kiinni, tavallisesti vilkas kävelykeskusta on niin autio ja hiljainen, että kerrankin pelästyin omaa tuulessa heiluvaa kaulahuiviani.

Kaupungin Port Meadow -niityllä pääsee kulkemaan vapaasti laiduntavien hevosten keskellä.

Joulukuun alussa sulku päättyy, ja Englanti palaa alueelliseen rajoitusjärjestelmään. Oxfordille se tarkoittaa hiukan höllempää kuria, eli loputkin kaupat ja ravintolat saavat taas avata ovensa. Ennen kuin kaikki lentävät kotimaihinsa jouluksi, meillä on pari viikkoa aikaa viettää melko normaalia elämää.

Toisaalta säännöt ovat syksyn aikana vaihtuneet niin tiuhaan, että muutoksiin on jo alkanut turtua. Mikään ei tunnu normaalilta, ja toisaalta kaikki tuntuu normaalilta. Tiedän, että jälkikäteen muistelen kävelyjä satunnaisiin pikkukyliin ja muita korona-ajan kummallisia rutiineja erityisellä lämmöllä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Onnelatarinan kääntöpuoli - 07.06.2021
• Sulkutilan jälkeen - 23.04.2021
• Onko pandemian jälkeen innovaatioita? - 04.03.2021
• Brexit ja muita pikkujuttuja - 07.01.2021
• Myrskyn silmässä   - 29.10.2020