Oletko saanut elää elämäsi niin, ettei sinun ole koskaan tarvinnut stressata rotuun liittyvistä asioista? Näkyykö mainoksissa ja tv-sarjoissa pääasiassa kaltaisiasi ihmisiä? Löydätkö apteekista helposti omaa ihonväriä vastaavia laastareita? Voitko kulkea ja asua missä tahansa ilman pelkoa, että joku ärsyyntyy siitä?

Jos olet toimittaja, saatko kirjoittaa juttuja kaltaisistasi ihmisistä vai joudutko jännittämään, saatko pomoilta kannatusta ideoillesi ja oman yhteisösi kannalta tärkeille aiheille?

Ja viimeinen kysymys: oletko valkoinen, mutta et ole vieläkään ymmärtänyt sitä, kuinka koko maailma pyörii napasi ympärillä?

Joudun itse vastaamaan viimeiseen, että kyllä. Vaikka olen tiennyt asian laidan – olenhan korkeasti koulutettu, maailmaa nähnyt ja lukenut ihminen – en kuitenkaan ole aiemmin joutunut pysähtymään aiheen äärelle samalla tavalla kuin täällä Los Angelesissa.

Rotuun ja eriarvoisuuteen liittyvät asiat ovat pinnalla Amerikassa ja opinnoissa.

Kun istuin Reporting race and social justice -kurssilla ja käsittelimme aihetta “whiteness”, olin tilanteessa, jossa huomasin olevani ryhmässäni lähestulkoon ainoa valkoinen. Muut opettajaa myöten olivat esimerkiksi mustia, latinoja, aasialaisia tai arabialaisia. Ylipäätään USC:n tämän lukuvuoden journalistiopiskelijoista ei taida olla edes muita eurooppalaisia kuin minä ja Suomi-kollegani Hannu Kivimäki.

Valkoisuutta käsittelevällä tunnilla kävimme läpi muun muassa tutkija Peggy McIntoshin jo vuonna 1989 laatimaa listaa, jossa oli tavalliseen elämiseen liittyviä asioita, joista valkoisten ei koskaan tarvitse huolehtia. Muut kurssilla nyökyttelivät. Heille on edelleen tuttua se, että joutuvat todistelemaan itseään rodustaan tai ulkonäöstään johtuen. Minäkin nyökyttelin, mutta päinvastaisesta syystä: en ole ikinä joutunut murehtimaan tai jännittämään mitään sen takia, mikä ihonvärini on.

Rotuun tai vähemmistöihin liittyvä oikeudenmukaisuus on pinnalla täällä joka päivä, niin uutisotsikoissa kuin opinnoissa. Eriarvoisuus on ollut kuuma aihe Amerikassa, “kansojen sulatusuunissa”, aina, mutta tällä hetkellä se on kuumempi kuin koskaan ennen.

Maskien takana on monikulttuurinen opiskelijaporukka.

Viimeiset vuodet olemme seuranneet, kuinka monet pinnan alla kytevät eriarvoisuudet ovat puhjenneet pintaan niin sosiaalisessa mediassa kuin aktivismina: #MeToo, #BlackLivesMatter, vihamielisyydet aasialaisia kohtaan (Asian hate) ja alkuperäiskansoihin kohdistuneet vääryydet Amerikassa ja Kanadassa. Myös vähemmistöjen vähemmistöt vaativat yhä vahvemmin itselleen tasa-arvoa ja oikeuksia. Kurssikaverini tekivät esimerkiksi jutun Los Angelesin aasialaistaustaisista drag-yhteisön jäsenistä ja heidän asemastaan kaupungin yöelämässä.

Race and social justice on aihe, johon myös todella monet opiskelijakaverini haluavat erikoistua. He haluavat kertoa oman yhteisönsä sorrosta ja eriarvoisuuden kokemuksista sekä kytkeä tämän näkökulman kaikkiin journalismin aloihin viihteestä urheiluun ja politiikasta talouteen. Ja sen perusteella, millaisia aiheita he tuovat esille, on heillä todellakin paljon kerrottavaa.

Heillä, kuten toimittajilla yleisesti, on myös velvollisuus siihen. Hulluuksia kun tapahtuu edelleen ja koko ajan. Tuliseksi kuumentunut aihe on Amerikassa ollut viime aikoina esimerkiksi niin sanottu kriittinen rotuteoria (Critical Race Theory). Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kerrotaan siitä, miten rasismia ja rotusortoa on toteutettu Yhdysvaltojen lakien mukaisesti. Totuuden kertominen vaikkapa koulujen historian tunneilla on saanut kuitenkin osan valkoisista amerikkalaisista takajaloilleen. Kärpäsestä on noussut härkänen, ja nyt esimerkiksi Teksasin osavaltiossa on kuitenkin jopa jo lailla kielletty, ettei kouluissa saa opettaa asioita, joista voi valkoisille tulla epämukava olo. Jopa kouluissa, joissa valkoiset ovat selvä vähemmistö.

USC:n apulaisprofessori, tohtoriksi väitellyt sekä tietokirjailija Allissa Richardson vetää mielenkiintoista kurssia.

Historian valossa on jo aikakin, että valkoista ylivaltaa horjutetaan rajummalla kädellä. Onhan suorastaan järkyttävää, miten kauan mediaakin ovat pyörittäneet lähinnä valkoiset keskiluokkaiset (ja miehet). “Valkoisuus” on luikerrellut perustavanlaatuisesti kaikkiin rakenteisiin, toimintatapoihin ja näkökulmiin. Jos on itse valkoinen ja etuoikeutettu, näitä raameja voi myös olla lähes mahdotonta huomata. Eikä niitä korjata vain sillä, että välillä lehden kansimallina on tummaihoinen tai haastateltavana maahanmuuttajataustainen jalkapalloilija.

Ainakin minua tämä muutaman kuukauden opiskelukokemus on jo ravistellut kunnolla. Suomi kun on vielä kaukana Kalifornian kaltaisesta monikulttuurisuudesta. Silmien avaamista ja nöyrää asennetta kaivataan tulevaisuudessa kuitenkin median valkonaamoilta niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. On nimittäin myös niin, että valkoiset ihmiset vähenevät maailmassa. Uusimman Census-tutkimuksen mukaan valkoiset saattavat olla Yhdysvalloissa rotuna vähemmistönä jo vuonna 2044. Kaliforniassa latinot ovat jo nousseet valkoisten ohi suurimmaksi väestöryhmäksi.

Helsingissäkin arvioidaan, että vuonna 2035 kaupunkilaisista on jo neljäsosa vieraskielisiä. Tässä on haaste medialle: jos se haluaa (tästäkin syystä), että lukijoita riittää tulevaisuudessa, on moniarvoisuuden eteen tehtävä paljon ankarammin töitä.

Se voi hyvin tarkoittaa myös sitä, että joskus Suomessakin voisin olla media-alan työpalaverissa ainoa valkoinen. Ja jos tilanne oikein olisi kääntynyt päälaelleen, olisin siellä vain siksi, että sinne tarvittiin joku edustamaan valkoista rotua.

Omista arvoista ja mielipiteistä viestitään Amerikassa myös kotien ulkopuolella olevilla kylteillä.

Ai niin, jos arkeni täällä kiinnostaa, ota seurantaan myös Instagram-tilini @heidikalmari. Raportoin sinne stooreihin elämääni Losissa.

P.S. Kursseilla käymme läpi todella mielenkiintoisia juttuja ja videoita. Niistä voi olla teillekin iloa, joten tässä viime aikojen kolme parasta eriarvoisuuden teemasta:

• Baratunde Churstonin riemastuttava, oivaltava ja samalla tuskanhien pintaan nostattava TED-puhe siitä, miten rakenteellinen rasismi näkyy uutisotsikoissa – ja miten se sieltä poistetaan.
• Ex-toimittaja Alexandra Ball tekee taidetta, jossa hän muokkaa lehtijuttuja ja taittoja oikeudenmukaisemmiksi. Kannattaa katsoa erityisesti The New Yorkerin jutun ensimmäinen video!
• Toimittaja Mitchell S. Jacksonin Pulitzer-palkittu juttu juoksulenkillä olleesta Ahmad “Maud” Arberysta, jonka kaksi valkoista miestä murhasi. Koskettava juttu julkaistiin Runner’s World -lehdessä vuonna 2020.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 10 ilmasto-oppia Amerikasta - 21.04.2022
• Ukrainan sota on Los Angelesissa sekä lähellä että kaukana - 22.03.2022
• Ilmastojournalismi nousee Amerikassa - 14.02.2022
• Vuosi eri alustoilla - 11.01.2022
• Amerikan passi olikin riesa - 29.11.2021
• Tiedostavien aikojen journalismia - 04.11.2021
• Melkein auki vai uusi normaali? - 18.08.2021