Aiemmin kammosin koko sanaa.

Verkosto. Verkosto. Verkosto.

Kahdeksankirjaiminen tyly termi, joka yhdellä kirjaimella muuttuu verikostoksi. Työhakemuksista tuttu hyhmäinen kymmenen rivin tila, joille minulla ei ikinä ole ollut pätevää täytettä.”Voit tarvittaessa jatkaa kääntöpuolelle”. Hah.

Kun aikanaan hain Helsingin Sanomiin kesätoimittajaksi, googlasin verkoston. ”Verkosto on käsite, jota käytetään sekä verkkoa muistuttavista muodostumista ja rakenteista että kuvaannollisesti järjestelmistä. Ihmiset muodostavat keskenään verkostoja ja esimerkiksi yritykset verkostoituvat. Tällöin puhutaan sosiaalisista eli yhteisöllisistä verkostoista.” Ping! Kirjoitin hakemukseen laajan kuvauksen verkostostani, jota myös koripallojoukkueeksi kutsutaan.

Shanghaissa en enää tarvitse hakukoneita. Olen oivaltanut, millainen minun verkostoni on. Se on päässä oleva tietokanta, jota jokainen kädenpuristus, yhdessä istuttu illallinen, jaettu tarina ja käyntikortti kasvattavat. Verkosto on tuttuja kasvoja ja jaettuja tunnetiloja. Yhdessä koettu henkinen tai fyysinen tila; se on esimerkiksi Shanghai.

En tiedä muista stipendikaupungeista, mutta Kiinassa vuoden aikana syntyvä verkosto on toimittajalle käsittämätön valttikortti. Olen tavannut Suomen kärkiyritysten johtoa ja asiantuntijoita, maaseudulta tulleita kodinhoitajanaisia, kiinalaisia sinkkuja, ulkoministeriön väkeä, tv-juontajia ja uutistoimittajia, suomalaisia ministereitä ja kansanedustajia, intohimoisia kiinalaisia Kimi Räikkös -faneja, diplomaatteja ympäri Eurooppaa, suosikkidekkaristini Suomesta ja Kiinasta, lukuisia tutkijoita ympäri maailmaa, professoreja Saksasta, Kiinasta, Koreasta ja Japanista, Aalto-yliopiston Design Factoryn luovat hullut, käsittämättömän fiksuja opiskelijoita ja tavallisia ihmisiä eri puolilta Kiinaa, jotka harvoin poistuvat kotikylästään, mutta ovat oppineet sujuvan englannin elokuvista. Eikä luettelo ole likimainkaan täydellinen – verkostooni tulee uusia lonkeroita viikoittain.

Täällä verkostoituminen on luontevaa. Tuntuu, että kaikilla, suomalaisillakin, on enemmän aikaa tutustua, kun meitä jo lähtökohtaisesti yhdistää tämä Kiina. Verkostoituminen on myös tehokasta, sillä käyntikorttien vaihtaminen on peruskäytäntö. Tapaamisista jää ihan oikea arkisto.

Niin se käy, että menet lähikahvilaan, kuulet sattumalta pariskunnan puhuvan suomea, menet tervehtimään. Käy ilmi, että olette naapureita. Vaihdatte kortteja ja sovitte illallisesta. Sillä tavoin me tutustuimme syksyllä professori Yrjö Sotamaahan ja hänen vaimoonsa. Istuimme illallispöytään ja vaihtelimme kokemuksia, miten kolmekymppiset ja seitsemänkymppiset kokevat Shanghaita. Olisimmekohan koskaan tavanneet ilman Kiinaa?

Guanxi on kiinaa ja tarkoittaa verkostoa. Se on liki kaiken täkäläisen toiminnan perusta, hyvässä ja pahassa. Se on liike-elämän lähtökohta, se on tutkijoiden vitsaus: Kiinassa tutkimustulosten merkittävyys ei sanele työn painoarvoa vaan tutkimus on vaikutusvaltainen vasta silloin, kun tutkijalla tai laitoksella on henkilökohtaisia suhteita päättäjiin.

Guanxia pidetään kiinalaisena erityispiirteenä, mutta minä olen nykyisin eri mieltä. On se tärkeää muuallakin. On helpompaa toimia sellaisen kanssa, jonka kasvot tunnistaa, Suomessakin. Mutta niin vain piti minunkin tulla 1,3 miljardin ihmisen Kiinaan asti ymmärtämään, että yksilöllä on väliä.

Jos nyt täyttäisin työnhakulomaketta, kymmenen riviä ei riittäisi.

Viikonloppuna kisattiin F1:n Shanghain-gp. Kimi-faneja oli katsomossa ylivoimaisesti eniten. Suomen lippuun kietoutuneet paikalliset olivat niin kiehtovia, että oli pakko mennä juttelemaan. Kivoja tyyppejä! Metrossa eräs tyttö liikuttui liki kyyneliin, kun kuuli, että Kimi on sinkku.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hei miten meni Kiinassa? - 14.07.2013
• Fudanin rumat tytöt - 15.05.2013
• Sen piti olla aivan tavallinen päivä - 18.03.2013
• Käy päälle, käärme! (ei pelota yhtään) - 04.01.2013
• Parasta ennen - 13.11.2012
• Yksi kuollut ei ole paljon - 04.10.2012
• Hyvä elämä, parempi tulevaisuus - 18.09.2012