Tungin voileipää suuhuni yliopiston käytävällä. Lounas oli newyorkilaisen hätäinen; seminaarin alkuun oli kymmenen minuuttia.

“Hei Anna-Sofia”, kuulin opettajan äänen.

Nieleskelin leipää ja tajusin, että opettaja halusi jäädä jutustelemaan ennen luokkaan menoa.

“Katsoitko puheen eilen?” hän kysyi.

Hän tarkoitti presidentti Donald Trumpin ensimmäistä kansakunnan tila -puhetta. Kerroin katsoneeni, ja opettaja huokaisi.

“Minun ei pitäisi puhua politiikkaa täällä, mutta joskus tuntuu, että olen 1930-luvun Saksassa ja vain katson vierestä, mitä tälle maalle tapahtuu.”

Minä vähän tasoittelin. Että ei kai nyt sentään. Ei minusta siltä tunnu.

“Mutta tämä on niin kupla”, opettaja muistutti.

Hän osoitti ohikulkevia opiskelijoita, mutta tarkoitti koko New Yorkia.

Se on totta. En muista puolen vuoden aikana tavanneeni ketään, joka olisi kertonut äänestäneensä Trumpia.

Enää Bronxin taivaalla ei näy savupilviä. Silti useampi kuin joka kolmas elää postinumeroalueellani köyhyysrajan alapuolella.

Ympäri maailmaa poliittinen populismi saa käyttövoimaa kukoistavien metropolien ja taantuvien syrjäseutujen vastakkainasettelusta. Yhdysvaltalaisella medialla on ollut syytäkin ruoskia itseään siitä, että se ei kuullut jälkimmäisten näköalattomuutta ja epätoivoa ennen Trumpia. Vaaleissa se kuului, ja nyt reportaasit Trumplandiasta ovat tuttu lajityyppi.

Samaan aikaan juuri ne paikat, joissa inhotaan Trumpia eniten, ovat sen talouskasvun takana, jolla Trump puheessaan rehenteli.

On helppo unohtaa, että neljäkymmentä vuotta sitten osat olivat toisin. Amerikkalaiset suurkaupungit eivät kasvaneet, ne kutistuivat. Ne eivät olleet menestyjiä vaan luusereita. Kauhureportaaseja tehtiin Manhattanilta, ei Länsi-Virginiasta.

Vaikka olen kuinka lukenut kirjoja, katsonut kuvia ja kuunnellut ihmisiä, en osaa kuvitella 1970-luvun New Yorkia. Se oli kaupunki, joka paloi. Vuokranantajat eri puolella kaupunkia, ja erityisesti kotikulmillani Bronxissa, polttivat omistamiaan taloja, koska vakuutusrahoilla tienasi enemmän kuin vuokrilla.

Samaan aikaan kaupunki leikkasi julkisista palveluista ja paloasemien määrä Bronxissa väheni kolmanneksella.

Ei ollut asuntopulaa, ei nousevia vuokria, ei gentrifikaatiota.

Kun vuokranantajani muutti taloomme vuonna 1980, puolet sen asunnoista oli tyhjillään. Tulevaisuus oli esikaupunkien, ei kaupunkien.

1970-luvun talouskriisiä seurasivat 1980-luvulla crack- ja aids-epidemia, jotka riehuivat täällä kuin opioidikriisi nyt Trumpin sydänmailla. Kuvaukset sen ajan kaupungista ovat apokalyptisia.

Nyt monet kaipaavat niitä aikoja. Kaupungilla näkee tarroja, joissa lukee ”I Miss Old New York.” Vuosikymmenten takainen kärsimys on muuttunut aitoudeksi, vaara seikkailuksi. Ne, jotka selvisivät kaikesta, kertovat nyt sotatarinoita. Tai yrittävät saada meidät nuoremmat ymmärtämään, kuinka hirveää se oikeasti oli.

Yksi professorini kertoi, miten hänen lapsensa kulkivat koulumatkansa nyt hyvinvoivalla Upper West Sidella taskut ulkona roikkuen, jotta kaikki näkisivät, ettei heillä ollut mitään ryöstettävää. Toinen kertoi kaveristaan, jonka vuokranantaja tarjosi hänelle kokonaista taloa Sohosta muutamalla tuhannella.

“Miksi ihmeessä haluaisin ostaa talon Sohosta?” kaveri ihmetteli.

Hän asuu yhä samassa talossa, vuokrasäännöstellyssä asunnossaan. Se on New Yorkin mittareilla onnekasta. Mutta jos hän olisi tarttunut tarjoukseen, hän olisi  monimiljonääri.

Sitä ei vain silloin voinut edes kuvitella.

Kotikulmillani on yhä tyhjiä tontteja, mutta siellä myös rakennetaan.

2010-luvulla kiistellään siitä, miten paljon syrjäseutuja pitäisi tukea vai olisiko kaikkien vain syytä nostaa kytkintä mahdollisimman nopeasti kaupunkeihin.

50 vuotta sitten newyorkilaiset nostivat kytkintä ja lähtivät kaupungista, yhtä aikaa teollisuuden kanssa. Sen vuoksi kaupunki oli konkurssin partaalla ja kipeästi liittovaltion dollareiden tarpeessa. Lokakuussa 1975 republikaanipresidentti Gerald Ford piti puheen, jossa hän sanoi estävänsä liittovaltion rahojen käytön New Yorkin pelastamiseen. Maan suurimman kaupungin rappio ei ollut muiden amerikkalaisten asia.

“Kun New York City nyt pyytää muuta maata takaamaan laskunsa, ei voi yllätys, että monet muut amerikkalaiset kysyvät, miksi”, Ford sanoi.

Daily News, toinen New Yorkin iltapäivälehdistä, teki puheesta historiaan jääneen lööpin, jossa luki “Ford to City: DROP DEAD”.

Karttakirjassa Nonstop Metropolis on filosofi Marshall Bermanin essee New York City: Seeing Through the Ruins, jossa hän väittää lööpin auttaneen ihmisiä kaikkialla ymmärtämään, että New York voi olla yhtä aikaa mahtava ja hauras.

Berman kirjoittaa, ettei koskaan epäillyt, etteikö New York pelastuisi.  Hän uskoi, etteivät republikaanit voisi lopulta hylätä New Yorkin miljardöörejä, jotka tiesivät, että kaupungin tuho iskisi koko maan talouteen. Eivätkä he hylänneet. Kuukausi Fordin puheen jälkeen New York pelastettiin konkurssilta – ja pankkiirit ja liittovaltio päätyivat lopulta tienaamaan pelastusoperaatiolla.

Silti Berman oli hajalla.

“Raivo ja kipu olivat raastavia. En juuri kunnioittanut ihmisiä, jotka vihasivat New Yorkia ja joiden tiesin vihaavan myös minua, jos he tuntisivat minut. Mutta silti sattui olla vihattu.”

Berman on suurkaupungissa kasvanut marxisti, mutta veikkaan, että tunne voi yhdistää häntä ja Trumpia äänestänyttä pikkukaupungin duunaria.

1970-luvulla ajateltiin, että Bronxin tulipalot olivat köyhien vuokralaisten syytä. Että jos he vain ryhdistäytyisivät ja tulisivat järkiinsä, niin kaikki olisi paremmin.

Lopulta palot loppuivat kuin seinään, kun vakuutusyhtiöt lakkasivat maksamasta korvauksia.

Mitä me nyt laitamme ihmisten tyhmyyden ja laiskuuden piikkiin? Ihmettelemme, etteivät ymmärrä omaa parastaan. Äänestävät Trumpia, vaikka tämä keventää juuri niiden vihattujen New Yorkin pankkiirien veroja. Haikailevat teollisia työpaikkoja ja tarrautuvat kotiseutuunsa, vaikka aika on ajanut niiden ohi.

New Yorkista lähtivät aikanaan ne, joilla oli siihen varaa. Nyt monella ei ole varaa jäädä. Olen tavannut ihmisiä, jotka vuokrien nousu on työntänyt ensin kaupunginosasta toiseen tai kolmanteen ja lopulta ulos kaupungista.

Lopulta vastakkain eivät ole kaupunki ja maaseutu vaan uuden talouden voittajat ja häviäjät. New Yorkissa ovat molemmat. Peräkkäisinä päivinä uutisissa kerrotaan, että Google sijoittaa 2,4 miljardia kiinteistöön Manhattanilla  ja että taksikuski ampui itsensä haulikolla protestiksi Uberia vastaan.

Täällä pahoinvoiva Amerikka näkyy hyvinvoivan ikkunasta, mutta molemmat ovat tottuneet näkyyn.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• - 21.05.2018
• Valeuutisten valeyleisö - 04.04.2018
• Emergency Management Operations - 08.01.2018
• “I’m not gonna harweyweinstein you” - 21.11.2017
• En ole niin fiksu kuin luulin olevani - 08.09.2017