Kirjoitin viime keväänä, että uusissa kaupungeissa on mielestäni mukava asua ikään kuin “koeajalla” tunnustellen, olisinko valmis viettämään paikassa pidemmänkin ajanjakson. Tässä kohtaa voin ilokseni kertoa, ettei Wien aivan suotta sijoitu kerta toisensa jälkeen maailman asuttavimpien kaupunkien joukkoon. Ilman muuta asuisin siellä kauemminkin, jos sellainen tilaisuus sattuisi kohdalle. Sopeuduin väliaikaiseen elämääni nopeasti, eikä vastoinkäymisiä sattunut kohdalleni yhtä missattua lentoa ja paria parkkisakkoa lukuun ottamatta.

Kämppikseni lupasi minulle tammikuussa, että Wien on keväällä parhaimmillaan. Olen samaa mieltä, vaikka luultavasti tykkäisin syksystäkin – muun muassa siksi, että joogasaleja on kymmeniä ja niistä niin monessa on tarjolla “yin-joogaa kynttilänvalossa”.

Lehdistöinstituuttiakin olen kaivannut sekä työnkuvan että kollegoiden puolesta. Tehtävät global advocacy -tiimissä sopivat mielestäni minulle hyvin ja opin valtavasti uutta. Lopulta IPI:n sivuille kirjoittamani artikkelit käsittelivät lehdistönvapautta Iranissa, Jordaniassa, Egyptissä, Meksikossa, Ecuadorissa, Kiinassa, Myanmarissa, Intiassa ja Brasiliassa.

Tuskinpa kovin monen toimiston näkymät tulevat pesemään tätä jo moneen kertaan Stipendiblogissa hehkutettua maisemaa, joka IPI:n kokoushuoneen ikkunasta avautuu.

Sain töistä kavereita ja heistä kaipailen muun muassa IPI:n aiempaa harkkaria, nyt vakinaisesti Eurooppa-tiimissä työskentelevää Ronjaa, italialaista Beaa, Itä-Eurooppa-tiimin Karolia sekä georgialaista Teonaa, jonka kanssa kävin viikoittain kuntosalilla. Ehdimmepä kesäkuussa Coldplayn keikallekin Budapestissa.

Kuitenkin koko IPI:n tiimi pyörii vähän väliä mielessäni. Kyseessä on monesta kiinnostunut ja valtavan huumorintajuinen jengi, jolla on hyppysissään vaikuttava määrä tuntemusta ja ammattitaitoa journalismin ja viestinnän aloilta. Jos joku teistä lukijoista opiskelee journalistiikkaa ja harkitsee hakemista IPI:n harjoitteluun, niin sanon, että antaa palaa!

Kollegani Renanin koira Sutlac (jonka nimi tarkoittaa turkiksi riisivanukasta) vei sydämeni ensitapaamisella.

Oman kevääni kohokohtiin lukeutuivat viihtyisän työpaikan lisäksi matkat eri puolille Eurooppaa (sekä Chileen, josta kirjoitinkin erikseen jo aiemmin). Maaliskuussa luonani kävi ensin kaupunkilomalla ystäväni Matleena, jonka jälkeen saapuivat kaksi Mexico Cityssäkin luonani vieraillutta ystävääni, Heli ja Saara.

Road trip Italiassa, Itävallassa ja Saksassa oli silkkaa hedonismia. Matkamittariin kertyi satoja kilometrejä ja mahaan päätyi suuri määrä pizzaa ja jäätelöä.

Tällä kertaa vuokrasimme auton ja suuntasimme Graziin, Gardajärvelle, Veronaan, elokuvasta Call me by your name tuttuun Cremaan, Bolzanoon ja Salzburgiin. Saara lensi Suomeen jo Milanosta, mutta Helin kanssa jatkoimme reissua etätyöretriittinä. Poikkesimme myös pienissä italialaisissa alppikylissä, Saksassa Neuschwansteinin linnassa sekä Halltstattissa. Palattuamme Wieniin pysyimme aloillamme alle vuorokauden, sitten suuntasimme päiväretkelle Bratislavaan.

Kevät ja alkukesä Wienissä olivat lämmintä ja vehreää aikaa. Ensimmäinen helleaalto osui niinkin aikaiseen ajankohtaan kuin huhtikuun alkuun.

Wienissä oli reissumme aikana korkattu terassikausi. Villakangastakki vaihtui miltei yhdessä yössä hellekuteisiin, sillä asteita oli yhtäkkiä huimat +28 celsiusta ja vastaantulijoiden suupielet olivat kääntyneet ylöspäin – vaikka on toki sanomattakin selvää, että nämä hellelukemat eivät ole eivätkä tuntuneet normaaleilta niin aikaisin keväällä…. Tilanteessa pysyi koko ajan dystooppinen pohjavire, mutta eipä lämmöstä tuossa vaiheessa oikein osannut olla nauttimattakaan.

Tuota autuutta kesti viikon, ja sitten alkoi taas sataa, mikä oli sinänsä helpotus, keskittymiskyvynkin kannalta. Jos eletään nimittäin kesää ja ulkona porottaa aurinko, tuottaa jokainen sisällä vietetty minuutti ainakin itselleni lievää syyllisyyden tunnetta. Käsittääkseni kyseessä on suomalaisten keskuudessa melko yleinen ilmiö, mutta lisäksi uumoilen piirteen liittyvän ainakin löyhästi perfektionismiin ja suorittamiskulttuuriin. Eihän pelkkään oleiluun (tai sen puutteeseen) kannattaisi ladata niin paljon paineita ja odotuksia.

Vaikea sanoa, tulisiko näitä tunnontuskia jos olisin kotoisin jostain Suomea etelämmästä. Eihän kukaan jaksa kuukausitolkulla istuskella yli 30 asteessa nautiskelemassa ilmasta, joka ei liiku mihinkään suuntaan. Wienissä loppukesän vietto lipsuukin käsittääkseni usein epätoivon puolelle, kun tuulettimen halailu ei riitä Jugend-rakennuksissa, joita ei ole rakennettu maailmanlopun kestäviksi yhtään paremmin kuin suomalaista asumiskantaa. Tässäpä olikin yksi niistä harvoista syistä, joiden vuoksi olin tyytyväinen päästessäni takaisin Suomeen. Olen päättänyt, että kesäisin en lähde täältä enää minnekään, ainakaan lomailemaan. Suomen suvi riittää.

Jos asuisin Keski-Euroopassa, pyrkisin matkustamaan ainakin kerran kuukaudessa ulkomaille. Pelkästään Itävallan kahdeksassa naapurimaassa on niin paljon upeita paikkoja, että reissukohteita riittäisi vuosikausiksi.

Palatakseni sivureiteiltäni takaisin kevätmuisteloihin, on oleellista huomauttaa, että touko- ja kesäkuu olivat varmaankin elämäni kiireisintä aikaa. Ainakin, jos kiirettä mitataan fyysisen sijainnin perusteella. Tuntui, että olin joka viikko eri maassa.

Kuun alussa kävin Chilessä ja Lontoossa, minkä jälkeen touko- ja kesäkuussa luonani vierailivat kaksi ystävää, serkkuni sekä vanhempani. Ensimmäisen kaverini vieraillessa luonani kävimme Budapestissa sekä juhlimme synttäreitäni pienimuotoisen illallisen merkeissä noin kymmenen hengen voimin. Toinen ystäväni sattui Wieniin Pride-viikonloppuna, joten tuo pitkä viikonloppu meni pitkälti juhliessa sekä Tonavassa polskien. Vanhempieni kanssa taas kävimme kahvila- ja museovisiittien lisäksi päivän pituisella road tripillä Grüner See -nimisellä järvellä. Samalla pistäydyimme Frohnleitenin pikkukaupungissa, josta en ollut kuullut ennen halaistua sanaa mutta jota suosittelen kovasti kaikille söpöydestä pitäville matkailijoille.

Budapestissa kävin alkukesästä kahteen eri otteeseen. Kaupunki on yksi suosikkipaikoistani Euroopassa. Jos Unkarissa tehtäisiin toisenlaista politiikkaa, voisin helposti asua siellä.

Viimeinen vieraani oli serkkuni Fanni, joka saapui vajaa pari viikkoa ennen kuin palasin itsekin Suomeen. Mekin vuokrasimme auton ja ajoimme Bled-järvelle Sloveniaan, Alpeille Italian puolelle sekä Innsbruckiin, jonne palautimme auton ja josta palasimme Wieniin junalla. Menomatkan varrella eksyimme myös Spittal an der Draun pikkukaupunkiin, missä meihin vetosivat kesäiset ruokamarkkinat, kirkkaalta taivaalta suoraan porottava aurinko sekä ilmassa leijuva leppoisa lomatunnelma.

En ole innokas laskettelija, mutta minusta tuli keväällä Alppien ihailija. Mitä luksusta onkaan voida lähteä Alpeille vaikka joka viikonloppu!

Keväämmällä ihastuin varsinkin Italian puoleiseen Tiroliin. Moni Etelä-Tirolista kotoisin oleva on kutsunut aluetta hiukan tylsäksi, mutta itselleni esimerkiksi Bolzanon (Bosen) ja Bressanonen (Brixen) kaupungit olivat täydellinen sekoitus Itävallan Jugend-arkkitehtuuria ja italialaista ruokakulttuuria.

Tirol-rakkaus voimistui tällä kesäkuun reissulla entisestään. Nyt pääsin myös Innsbruckiin, jonka olin tuominnut jotenkin tylsän oloiseksi – lähinnä todetakseni myöhemmin, että kaupunki olikin kaikkea muuta kuin pitkästyttävä, ja henkeäsalpaavan kauniskin.

Viimeisen viikkoni kiertelin museoita, kävin festareilla sekä aivan lopuksi upealla viinitilalla, jonka näkymät avautuivat Wienin keskustaan.

Viimeisenä Wienin-viikonloppuna ystäväni iranilainen puoliso sattui vierailemaan kaupungissa kaverinsa luona, joten kävimme The Danube Island -kaupunkifestareilla sekä Weingut Wailand -nimisellä viinitilalla yhteistuumin. (Kiitos viinitilasuosituksesta kuuluu muuten aikoinaan Wienissä vaihdossa olleelle Laura Saarikoskelle, jonka kanssa kävin Sarajevon kongressin yhteydessä aamiaisella. En olisi voinut kuvitella sopivampaa paikkaa kilistellä kuluneille kuukausille sekä sanoa hyvästit Wienille kuin tuolla yläilmoissa ja luonnon helmassa, kaupunkia kauempaa ihaillen.)

Haluan kiittää Helsingin Sanomain Säätiötä siitä, että mahdollistitte minulle näin upean työmahdollisuuden ja elämänkokemuksen. Viime keväänä saamani inspiraation voimin jaksan vähintäänkin viimeistellä 90 prosenttia valmiin maisteritutkintoni. Palan jo halusta nähdä, minkälaisten työkuvioiden pariin päädyn seuraavaksi.

Danke, Wien, und bis später.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Työn hintana psyyke? Sanoja toimittajien mielenterveydestä – ja Sarajevosta - 18.10.2024
• Pikapyrähdys Chilessä - 15.08.2024
• Lehdistönvapaus ja sukupuolten tasa-arvo ruokkivat toisiaan - 21.05.2024
• Sananvapausrikoksia ja auringonpaistetta - 12.03.2024