Palautin tämän toisen maisterintutkintoni viimeisen koulutyön keskiviikkona, ja perjantaina olisivat vuorossa lukuvuoden päättäjäiset – ne amerikkalaismalliset, kaapuineen ja hassuine lättänämallisine mortarboard-hattuineen. Nyt valmistujaisia juhlitaan Zoomissa, kukin oman työpöytänsä ääressä. Ohjelmassa on ainakin puheita ja musiikkiesityksiä, virallinen (joskin mielikuvitusleikkiä muistuttava) diplomien jako sekä eräänlainen virtuaalinen cocktailvastaanotto, johon myös perheet ja ystävät ovat tervetulleita.

Itse en ole varma että osallistunko virtuaalivalmistujaisiin – ne vaikuttavat niin lattealta lopetukselta tärkeälle vuodelle. Uusien ystävien ja itselle tärkeiden professorien kanssa jatkan varmasti yhteydenpitoa muita kanavia pitkin.

Arts Criticism and Commentary -kurssin lopputehtävänä piti kirjoittaa vuoden oppimiskokemusta reflektoiva essee. Siksi olen pohtinut sopivasti näin yhtenä Helsingin Sanomain Säätiön stipendiaattina USC Annenbergin kulttuurijournalismin ohjelmassa sitä, mitä kulttuurijournalismin opiskelu ja opettaminen oikein tarkoittaa.

Olen päätynyt vähän epäilemään että, onko se edes mahdollista. Kirjoitin näin:

“What is an arts journalist if not an accumulation of experiences, bits of information, books read, art seen; as well as the willingness to ask questions, listen to answers, and the ability to synthesize something out of all that information? And can a university teach somebody to be an arts journalist? Or is the real work in their solitary gallery rounds, their own stack of to-read books, the meaningful conversations they seek out?”

Toki tämä pätee varmasti kaikkeen muuhunkin opiskeluun: opettaja voi antaa lähinnä työkaluja ja suuntaviivoja, mutta opiskelijan on tehtävä itse työtä oppiakseen sen, mikä juuri hänelle on tärkeää ja merkityksellistä.

“Annenberg’s role in my life has been two-fold. Having suffered from an autodidact’s inferiority complex — is there something that every other journalist learned in college while I was busy studying economics, literature, linguistics, art history and Japanese? — the Annenberg classes reassured me that I was doing alright. I had taught myself mostly the right things, listened mostly to the right people, had mostly the right instincts.”

Jos journalismia on tehnyt ammatikseen noin vuosikymmenen ajan, oppii ainakin perustason journalismikursseilla aika vähän uutta. Itselleni Annenbergissa merkittävimpiä kokemuksia olivat Diane Winstonin featurekesäkurssin tarkkasilmäinen editointi sekä Willa Seidenbergin radiojournalismin kurssi, joilla opin tekemään käsityönä radioreportaaseja haastatteluista ja äänisuunnittelusta aina lopputuotteen editointiin saakka. Annenbergin kulttuurijournalismin ohjelman – Specialized Journalism (Arts) – erikoisuus on kuitenkin se, että noin puolet opinnoista saa haalia USC:n muista kouluista. Itse valikoin kursseja erityisesti humanistisesta ja taidekoulusta  – narratiivikirjoittamista, taidehistoriaa, teoriaa sun muuta. Lisäksi tein harjoittelun paikallisessa voittoatavoittelemattomassa taidegalleriassa. Paljon vuoden annista on liittynyt kuitenkin omiin, vapaa-ajalla tehtyihin museo- ja galleriakierroksiini.

“For me, the most valuable part of this year has been in my independent study outside the Wallis Annenberg Hall. It has been a needs-based cobbling-together of talking about writing with writer-in-residence Geoff Dyer at Dornsife; filling in art historical gaps and finding unexpected academic rigor with several professors at the Roski School of Art; the practical, unglamorous, hands-in-turpentine work of showing contemporary art at my internship at Joan Los Angeles; and going to exhibitions – one after another, in the end probably to around 125 in total. Sayre Gomez, Noah Purifoy and David Hammons will forever be my LA artists; Chris Burden, Mary Corse and Charles Gaines, too, and Lauren Halsey, Brittany Tucker, Xu Zhen, Robin F. Williams, Bri Williams, Nayland Blake, Mohamed Bourouissa, Laura Krifka, Max Hooper Schneider, Umar Rashid, Carolina Caycedo and Rafa Esparza.”

Kirjoittamista voi opettaa, mutta sitä ei voi oppia kirjoittamatta. Ja kirjoitustaidosta ei ole kovin paljon iloa ilman, että katsoo ja lukee, lukee ja katsoo, kysyy ja keskustelee, lukee ja katsoo lisää.

“I see the work of art journalism as a marathon, not a sprint. All the artists above will inform my work going forward. Everything I’ve read and seen and heard will add to the accumulation of bits and pieces that make me the art writer that I am and will be. And I believe in that accumulation! Without decades’ worth of ideas and fine-tuned jokes and wide-ranging cultural references, I don’t see how a writer could produce a piece that truly delights me. I feel like I’m only slowly working toward being able to do that. I plan to keep accumulating.”

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Lukuvuoden erilainen loppu - 30.03.2020
• Panos-tuotos-suhde, eli kannattaako kulttuuritoimittajaksi kouluttautuminen - 12.03.2020
• Nuorisoa ahdistaa - 04.03.2020
• Pronominit, tuo kuuma sanaluokka - 07.02.2020
• “Lori Loughlin got me into USC” – Syyslukukausi skandaalikoulussa - 20.12.2019
• Tervetuloa Kaliforniaan! - 05.11.2019