Työnantajani Yle, kuten niin monet muutkin mediatalot, panostavat nuoreen yleisöön. Pohdimme radiotiimissämme jos emme päivittäin niin ainakin viikoittain sitä, miten saisimme milleniaalit ja ehkäpä jopa nuoremmatkin kuuntelemaan Kulttuuriykköstä, Yle Radio 1:n päivittäistä kulttuuriohjelmaa.

Uusien yleisöjen tavoittamisen pohtiminen on toimittajana usein turhauttavaa, mutta ymmärrän toki, että jatkuvuuden kannalta se on välttämätöntä. Sisältöjen räjähdysmäisen kasvun ja yhtenäiskulttuurin pirstaloiduttua se on myös hiton vaikeaa.

Nuorison houkuttelemisen trendi näkyy myös Yhdysvalloissa, jossa olen parhaillaan World Press Instituten stipendiaattina, Helsingin Sanomain Säätiön tuella. Saavuin maahan maaliskuun puolessavälissä, ja olen täällä yhteensä yhdeksän viikkoa maata kiertäen ja media-alan huipputekijöitä ja muita ammattilaisia ja asiantuntijoita tavaten. Edustan Suomea osana kansainvälistä ryhmää, jossa on toimittajia muun muassa Hong Kongista, Argentiinasta, Nigeriasta ja Iranista.

Lapset osoittivat mieltään Ukrainan sotaa vastaan New Yorkissa YK:n pääkonttoria vastapäätä 13.4.2022.

Huhtikuun alussa, keskilännen osavaltion Minnesotan St. Paulissa, St. Thomasin kampuksella tapasin aamuvarhain luokallisen nuoria. Heidän opettajansa piti tunnin uutissatiirista, myös Suomessa kovin suositusta viihteestä, jossa uutiset toimivat polttoaineena komedialle. Opettaja oli genrestä innoissaan, ja muutaman kerran oppilaat palkitsivat opettajan nauramalla Last Week Tonight With Jon Oliverin kaskuille, joita tämä näytti luokalle YouTubesta. Opettaja kyseli aikuisuuden kynnyksellä olevilta teineiltä, mistä he saavat uutisensa. Sosiaalisesta mediasta, tietenkin, vastasivat oppilaat.

Opettaja myönteli, että kyllähän perinteiset uutiset ovat tylsiä, ja vaikeitakin, kielikin on kankeaa. Vanha uutistoimittaja minussa nosti päätään, ja totesin, että termit saattavat olla tylsiä mutta uutisissa niiden täytyy olla tarkkoja, eivätkä uutiset ole kolumneja tai mielipiteitä. Kannustin oppilaita sanomalla, että te opitte kyllä ymmärtämään monimutkaisetkin asiat ja että tämä on osa aikuisuutta, eikä maailmaa tarvitse pelätä. Puolustin tylsiä vanhoja uutisia, enkä osaa sanoa, teinkö niin enemmänkin periaatteesta vai siksi, että olen nähnyt Mike Judgen ohjaaman komedian Idiocracy (2006) liian monta kertaa. Siinä Yhdysvallat on taantunut tilaan, jossa vallalla ovat konsumerismi ja anti-intellektualismi. Yhtään vaikeampia konsepteja ei ymmärrä enää kukaan ja lukutaitokin on kansalta kadonnut. Sanavarasto on typistynyt minimiin. Mainitsin elokuvan ääriesimerkkinä asioiden yksinkertaistamisen vaaroista.

Yksi St. Thomasin oppilaista oli nähnyt elokuvan ja oli siitä innoissaan. Hän ei kuitenkaan taitanut pelätä, että uutisten typistäminen TikTok-videoiksi johtaisi siihen, että sanavarastomme ja koko nykymuotoinen sivistyksemme romahtaa. Itseäni Idiocracy-elokuva enimmäkseen naurattaa, mutta täytyy sanoa, että naurussa on ikävä sivumaku. Vai onko kyse siitä, että minusta on tullut todellisuudesta vieraantunut elitisti, asia, josta toimittajia tänä päivänä kuulen soimattavan?

Hiljaisesta St. Thomasin kaupungista, Mississippi-joen rannalta, alkoi viisi viikkoa kestävä kaupunkiturneemme. Pysähdymme muun muassa New Yorkissa, Washingtonissa, Miamissa, Austinissa ja San Franciscossa. Vierailullamme Manhattanin sykkeessä sijaitsevan The Economistin toimistoon kirjoittaja ja podcast-toimittaja Jon Frosman ja New Yorkin kirjeenvaihtaja Rosemary Ward kertoivat, että nuorempien yleisöjen tavoittaminen on heillekin tärkeää. Yleisön keski-ikä on jopa hieman laskenut. Nyt arvostetun The Economistin (mukaan lukien siis printin, verkon ja podcastin) yleisön keski-ikä on 44 vuotta, sattumalta juuri minun ikäni.

Maanantaimme 11. huhtikuuta New Yorkissa huipentui The Late Show With Stephen Colbert -talk show’n nauhoituksiin. Kokemus oli upea. Olen seurannut Stephen Colbertia jo Daily Show’n konservatiivisena kirjeenvaihtajana ja show’n spin-offia The Colbert Reportia. Viidesti Emmy-palkittu, vuonna 1964 syntynyt Colbert on onnistunut siinä, mistä moni uutisten kanssa tavalla tai toisella työskentelevät haaveilee: häntä seuraavat nuoremmatkin ihmiset. Kun Colbert aloitti työnsä Late Nightin juontajana, hänestä uumoiltiin CBS:n nuorentajaa, joka taas sitten houkuttelisi taloon lisää mainosrahaa.

Nautin show’n alkuosasta, jossa Colbert sivalsi Venäjää vitsaillen itäisen naapurimme ratkaisusta rahoittaa olemassaolonsa pakotteiden kurimuksessa. “Venäjän kirppiksellä” myytäisiin muun muassa Commodore 64 -tietokone lerppuasemalla (5 dollaria) ja tarjolla olisi myös kulahtanut “presidentti”, Bidenin edeltäjä, jota Colbert ei showssaan koskaan mainitse nimeltä. Yleisössä olevia nuoria aikuisiakin nauratti. Sen sijaan hivenen pitkästyin show’n loppupuolella, kun vieraaksi astelivat rap-muusikko ja näyttelijä. Nuoriso yleisössä oli sen sijaan hyvin innoissaan. Totesin happamasti itselleni, että 44-vuotiaana en taida olla enää tavoiteltavaa kohderyhmää.

Olen myös siinä mielessä vieraantunut todellisuudesta, että minulla ei ole alkujaan hauskoista tanssividoistaan tunnetun TikTok-sovelluksen tiliä. Kiinalainen, lyhyiden videoiden jakamiseen tarkoitettu sovellus valloitti maailman muutama vuosi sitten, ja on nyt tärkeä osa monen uutistoimituksen sisällön jakamisessa nuorelle yleisölle.

TikTokin nostivat puheissaan esiin monet tapaamamme mediapomot kuten The New York Timesin Pulitzer-palkittu päätoimittaja Dean Baquet. “En häpeä sitä, että tavoittelemme laajaa yleisöä. Tämän päivän nuorethan ovat tulevaisuuden johtajia! Ja journalismi on tarkoitettu yleisölle koettavaksi”, sanoi Baguet. Tutkivan journalismin talon Pro Publican vastaava päätoimittaja Stephen Engelberg kertoi, että yhdellä hänen lapsistaan on dysleksia, ja ja tämä etsii uutisensa juurikin TikTokista. “TikTokissa on paljon uskomattoman hienoja uutisvideoita Ukrainasta. Ukrainalaisten toimittajien sosiaalisen median taidot ovat uskomattomia”, niin ikään Pulitzer-palkittu Engelberg kehui.

The New York Timesin Baquet kertoi, että nuoria havitellaan yleisöksi myös uutiskirjeiden ja audion avulla. Tällä hetkellä audiosisältöjen parissa työskentelee viitisenkymmentä henkilöä. Podcasteja tuottaa myös jo mainittu laatumedia The Economist, jonka yleisön keski-ikä on audiotuotteiden takia laskenut. He käsittelevät audiossa samoja asioita kuin printissä ja verkossakin.

Printtimediaa ei enää viidenkymmenen vuoden päästä ole, sanoi The New York Timesin Baquet, mutta ei vaikuttanut olevan asiasta huolissaan. Eikä hän ole yksin. Lehdistön, tai pitäisi kai sanoa uutismedian tulevaisuus lienee siis muualla kuin rapisevassa ja kahisevassa paperissa.

Kun huhtikuun 13. päivän vierailumme YK:ssa oli ohi, törmäsin kadulla mieltään osoittaviin lapsiin. He kantoivat sinikeltaisia kylttejä ja osoittivat mieltään Ukrainan sotaa vastaan. Ei enää sotaa, me haluamme rauhaa, lapset huusivat kuorossa. Mistäköhän nämä lapset tulevat saamaan tietonsa maailman tapahtumista, ja miten yksinkertaisesti ja millä termeillä tai kuvakkeilla ne heille esitetään?

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Leijonaa mä metsästän - 20.06.2022
• Annetaan kansalle ne uutiset, mitkä se haluaa, linjaa Axios - 09.05.2022