“Vaimosi urheilee?” mieheni nauroi koulun pihalla esitettyä kysymystä, johon ei heti tiennyt, mitä vastata.

Ah, tosiaan. Vien tyttäreni aamulla pyörää taluttaen kouluun ja poljen siitä suoraan yliopistolle. Enkä suinkaan trikoissa ja kilpapyörällä, vaan reppu selässä, tukevarenkaisella kaupunkifillarilla.

Yliopiston päässä sulaudun helposti joukkoon, sillä UC Berkeley on tunnettu olemattomista parkkipaikoistaan. (Kannattaa voittaa Nobel, kuten 29 yliopiston kasvattia, niin saa oman, elinikäisen nimikkoruudun!) Kotikulmillamme herätän kuitenkin kummeksuntaa. Perheenäideillä ei ole täällä tapana pyöräillä – ainakaan siirtyäkseen paikasta toiseen. 

Urheilu on ihan eri juttu. Missään Suomessa en ole nähnyt niin paljon lenkkeilijöitä kuin Berkeleyssä, varhaisina aamuina ja illan pimeydessä, sitten kun autot on vihdoin saatu parkkiin. Suosikkini on viereinen King’s Schoolin urheilukenttä, jonka 400 metrin juoksurata on mustanaan hölkkääjiä ja kuntokävelijöitä, joiden autot nököttävät aidan takana.

Herätämme paikallisissa tuttavissamme hämmennyksen sekaista huolta, koska meillä ei ole a) kahta autoa, b) edes yhtä autoa. Saamme jatkuvasti ystävällisiä kutsuja lähteä perheenäitien ja isien kyydissä moottoritien varren jättimarketteihin ostoksille. Amerikkalaisten on mahdotonta ymmärtää, että nelihenkisen perheen ruokaostokset hoituvat kävellen lähikaupoista, päiväkoti- ja koulumatkojen ohessa. (Ok, meni hetken muistaa kantaa omia kauppakasseja mukana, amerikkalaiset paperipussit on tarkoitettu kestämään tasan kassalta takakontille.)

Toisaalta, tuttavamme eivät myöskään voi käsittää päiväkoti- ja koulumatkojen kävelyä, 10 minuuttia suuntaansa, koska sama matka kuuluu ajaa samaa vauhtia autolla, joka kadunkulmassa olevia stop-merkkejä, hitaita liikennevaloja ja parkkipaikan puutetta manaillen. Tyttäreni koulu järjesti syksyllä “autottoman maanantain”, jota valmisteltiin kolme viikkoa, ja josta kertova tiedotelehtinen keskittyi kertaamaan lähistön pysäköintimahdollisuuksia, koska koulua kiertävä kortteli oli suureellisesti suljettu autoilta.

Miksei meillä sitten ole autoa? No, laiskuudesta – käytetyn auton osto, huolto ja myyminen 11 kuukautta varten – ja pihiydestä: jopa amerikkalaisen auton hinnalla asioi aika monta kertaa pahamaineisen kalliin lähimarketin luomulaareilla ¬– ja näkee muutakin Amerikkaa. Sen lisäksi, että voi olla hullu ja pakata itsensä ja lapsensa kiinalaisen turistibussin kyytiin kiertämään Disneylandit ja Universal-studiot (näet kolmessa päivässä sen mitä muut viikossa), huomaa, että kokee myös paikalliset maisemat ihan eri vinkkelistä kuin autoileva kansanosa.

Jossain vaiheessa tajusin, että olemme ainoa lapsiperhe sekä busseissa että San Franciscoon ja Oaklandiin liikennöivässä Bart-junassa. Kiitollinen homma, koska lapsille järjestyy ruuhka-aikanakin aina joku penkinkulma istua. Täällä ei myöskään koskaan tarvitse Suomen tavoin miettiä, miten rattaiden kanssa mahtuu tapahtumaan, joka on täynnä lapsiperheitä. Rattaita käyttävät vain väliamerikkalaiset nannyt, jotka kuljettavat niillä hoitolapsiaan keskipäivällä puistoon.

Taksit ovat oma hupinsa. San Franciscossa niitä sentään käyttävät muutkin. Berkeleyssä sekä taksikeskus että kadunvarren parkista yhytetty kuski ovat aina yhtä hämmästyneitä siitä, että todellakin haluamme kyydin. Sen jälkeen jää enää navigoinnin vaiva määränpäähän risteys risteykseltä. Ja sopivan avokätisen tipin miettiminen tietysti, täällä kun ei tarvitse monta kertaa ajella, että jo taksipiireissä muistetaan.

Eipä sillä, että amerikkalainen autoilukultturi olisi tullut yllätyksenä. Bay Area on kuitenkin niitä harvoja paikkoja tällä puolen mannerta, jossa on kelvollinen julkinen liikenne ja lisäksi useampi toimiva car share –palvelu, jolloin autoa ei välttämättä tarvitse omistaa. Jos San Franciscon alueen vahva vihreä liike ei ole vetänyt mukaansa, luulisi, että edes maan toiseksi pahimmat ruuhkat saisivat vaihtamaan 2,5 tunnin jonossa seisomisen puolen tunnin julkiseen kyytiin. Mutta kun kysyy täkäläiseltä, eivätkö ohituskaistaa lahden yli kiitävät bussit kiinnosta, moni ei ole edes kuullut niistä. Jopa opiskelijat säätävät jokaista San Franciscon -reissua varten kimppakyytiä bensarahoineen ja tietullimaksuineen.

Rehellisyyden nimissä, jos olisimme heti tulleet hankkineeksi auton, en luultavasti voisi kuvitella elämää täällä ilman sitä. Jännä nähdä, mitä tapahtuu, kun palaamme Suomeen. Vuoden onnistuneen ihmiskokeen jälkeen voisi kuvitella, että auton hankkiminen Helsingissä ei tulisi enää mieleenkään. Mutta jos tulee, täytyy ottaa mallia berkeleyläisiltä: se on joko mahdollisimman ekologinen hybridi – tai viimeisiä päiviään vetelevä romu, hellässä saattohoidossa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miltä tuntuu palata kotiin? - 03.06.2014
• Ei kultaseni, se ei ole luomua - 30.04.2014
• Äitiydestä ja muista puuhasteluista - 27.03.2014
• Valinnanvaikeuksia - 30.01.2014
• Syksy kuvina - 19.12.2013
• Kuinka suojaat tietokoneesi ja muita jekkuja lehdistönvapauden mallimaassa - 20.11.2013
• Yksi vuosi, kaksi koulua - 15.10.2013
• Aikakauslehdestä leikkuupöydälle - 13.09.2013