Se oli suurella todennäköisyydellä historiallinen hetki.

Tuskin maailmanhistoriassa on ainakaan kovin montaa kertaa aiemmin järjestetty tilaisuutta, jonka teemana olisi ollut ”pipareita ja eurokriisiä”.

Olen syksyn ajan osallistunut muiden opintojeni ohessa Berliinin Freie Universitätin englanninkieliseen seminaariin nimeltä Transnational Communication in Europe and Beyond. Joulua edeltäneellä viikolla pidimme kahden muun opiskelijan, saksalaisen ja etelä-korealaisen, kanssa esitelmämme, jonka itse valitsemanamme aiheena oli eurokriisiä koskeva julkisuus.

Seminaari on tarkoitettu opintojensa loppuvaiheessa oleville opiskelijoille, ja kaikkien osallistujien täytyy pitää ryhmätyönä noin kolmen vartin esitelmä ennalta sovitusta aiheesta.

Koska oli joulutaukoa edeltävä viikko, opettajamme pyysi alle kahdenkymmenen hengen seminaariryhmäämme tuomaan tunneille joululeivonnaisia pienimuotoisten nyyttikestien hengessä.

Aiempien ryhmien esitelmät ovat perustuneet opettajamme valitsemiin tieteellisiin artikkeleihin, jotka käsittelevät muun muassa kansainvälisen viestinnän teoriaa, erilaisten joukkoviestintäjärjestelmien historiaa ja ominaispiirteitä eri maissa ja erityisesti eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen julkisuuden (public sphere) mahdollisuuksia.

Aihepiiri on äärimmäisen tärkeä, koska eurooppalainen demokratia ei kehity ilman eurooppalaista julkisuutta.

Eurooppalaisen julkisuuden mahdollisuudet taas riippuvat siitä, osaavatko ja haluavatko tiedotusvälineet ja niissä työskentelevät toimittajat tehdä journalismia, joka antaa yleisölle eväitä ymmärtää, mistä eurokriisin kaltaisissa kansainvälisissä prosesseissa on kyse. Koska nämä prosessit ovat yleensä paitsi pitkästyttäviä, myös hahmottomia ja syy-seuraus-suhteiltaan epämääräisiä, tehtävä ei ole aivan helppo.

Tiiviisti verkottuneessa maailmassa kriisit ovat yhä useammin yhteisiä. Eurokriisin ohella vielä suuremman mittaluokan esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi ilmastonmuutos ja siihen kytkeytyvät ruokakriisit.

Kansallisvaltioiden rajat ylittävän, globaalin journalismin tarve on siis ennemmin kasvamassa kuin vähenemässä samaan aikaan kun erityisesti printtimedia yrittää keksiä itsensä uudelleen digitaalisessa muodossa.

Meidän esitelmämme poikkesi aiemmista siinä, että valmiiden teorioiden esittelemisen sijaan halusimme testata syksyn aikana seminaarissa käsiteltyjä teorioita käytäntöön. Eikä aihepiiristä olisi valmista tutkimusta esiteltäväksi ollutkaan, sillä eurokriisin julkisuutta koskevat laajemmat viestintätieteelliset tutkimukset ovat ainakin Saksassa vasta tekeillä.

Teimme siis vaatimattoman katsauksen kotimaissamme tietyllä aikavälillä julkaistuihin eurokriisiä koskeviin journalistisiin uutisjuttuihin ja pyrimme sitten vertaamaan havaintojamme Suomesta, Saksasta ja Etelä-Koreasta.

Käytännössä istuimme alas, valitsimme muutaman mielestämme kotimaissamme tyypillisen uutisjutun eurokriisistä ja varasimme aikaa niiden lukemiseen tavallista perusteellisemmin. Etsimme jutuista merkkejä kansallisvaltioiden välisestä ja niiden rajat ylittävästä viestinnästä sekä pohdimme ketkä pääsivät esittämään jutuissa näkemyksiään tai vaatimuksiaan ja ketkä eivät.

Halusimme katsoa, muodostuuko lukemiemme artikkelien perusteella kuva yhteisestä kriisistä, jossa Saksa ja Suomi yhdessä muiden euromaiden kansalaisten kanssa etsivät parhaiden argumenttien kautta ratkaisua tilanteeseen, joka globaalin talouden aikana voi tuntua Etelä-Koreassa asti.

Ei ollut yllätys, että merkkejä samassa veneessä olemisesta löytyi vähänlaisesti.

Harjoitelmamme ei ollut millään mittarilla mitattuna tieteellinen tutkimus, mutta muutamankin jutun perusteella pystyi tekemään kiinnostavia irtohavaintoja.

Saksalaismedian jutuissa viitattiin ahkerasti sekä saksalaisiin että muihin keski-eurooppalaisiin toimijoihin sekä niiden välisiin suhteisiin. Eurokriisissä kaikki riippuu Saksasta ja kaikki liittyy Saksaan, ja se myös näkyi jutuissa. Julkisuus oli siis ainakin pintapuolisesti eurooppalaista.

Etelä-Korean mediassa eurokriisiä taas seurattiin luonnollisista syistä etäämpää ja jutuissa pantiin paljon painoa Yhdysvaltojen ja Kiinan näkemyksille eurokriisin viimeisimmistä käänteistä. Tämän vuoksi eurokriisi asetettiin etelä-korealaisessa tarkastelussa myös todennäköisesti useammin globaaliin kontekstiinsa kuin euromaissa käydyssä julkisessa keskustelussa.

Lukemissani Helsingin Sanomien ja Yleisradion verkkosivujen artikkeleissa itselleni yllättävin havainto oli se, kuinka usein suomalaisten toimijoiden, esimerkiksi pääministeri Jyrki Kataisen (kok) ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen (sd) näkemykset, vaatimukset ja tulkinnat esitettiin omissa, erillisissä artikkeleissaan suhteessa artikkeleihin, joissa käsiteltiin muiden euromaiden ja esimerkiksi Euroopan Komission ja Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaisten toimijoiden näkemyksiä.

Yllättävää oli se, että käytännössä yhdessäkään kohdalleni osuneessa jutussa ei juurikaan valotettu suomalaisten toimijoiden ja vaatimusten suhdetta euroalueen kokonaistilanteeseen tai tulevaisuudennäkymiin. Suomalaisartikkeleissa eurooppalaisiin tapahtumiin ja toimijoihin myös viitattiin hämmentävän usein passiivissa tai muuten epämääräisesti puhumalla esimerkiksi ”joistain euromaista” tai ”eurooppalaisista pankeista”.

Kun suomalaispoliitikot vielä joutuivat tarkastelujaksollamme, eurokriisin ehkä toistaiseksi hulluimpina viikkoina lokakuun 2011 lopussa, kommentoimaan tilannetta äärimmäisen varovaisesti, lukemistamme artikkeleista muodostui kuva, jossa Saksa on muiden isojen euromaiden kanssa pelikentällä ja Suomi ja Etelä-Korea katsomossa.

Suomi oli tosin katsomon eturivissä huutamassa kentälle hyviä neuvoja ja vaatimuksia, ja Etelä-Korea katsomon takarivissä hiljaisena tarkkailijana, mutta kuitenkin.

Yhteistä lukemilleni artikkeleille oli, että ilman taustatietoa eurokriisistä niistä olisi ollut mahdotonta ymmärtää yhtään mitään, ja kriisiä seuranneellekin osa jutuista herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia.

Koska harjoituksemme ei ollut millään mittarilla mitattuna oikea tutkimus, sen pohjalta ei tietenkään kannata julistaa mitään varsinaisia johtopäätöksiä.

Tosin sellainen ajatus hiipi kyllä mieleen, että perinteisen journalistisen uutisjutun konventiot mittoineen ja muotoineen muodostavat kovin ahtaat raamit maailman kokoisista, monimutkaisista ilmiöistä kertomiseen saati niiden selittämiseen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kiire tappaa, kello orjuuttaa ja toimettomuus kalvaa - 23.05.2013
• Mitä meistä jää? - 23.04.2013
• Taistelu muurista jatkuu - 11.03.2013
• Terveellistä takeltelua - 04.02.2013
• Lattialle lakaistut nuoret toivot - 16.11.2012
• Paljasta väkivaltaa - katso kuvat! - 16.10.2012