On marraskuu. Vaahteramaisten plataani-puiden lehdet kellastuvat, hedelmäkauppiaiden vesimelonit ovat vaihtuneet pomeloihin. Vieläkään ei tarvitse takkia. Tiedän useimmiten, missä olen, ja osaan neuvoa taksikuskille, missä asun. Ekokatastrofiksi Shanghai on ihmeellisen viihtyisä kaupunki.

Olen kuullut niin paljon uusia tulkintoja hyvästä elämästä, halvan työvoiman hinnasta, Puolueesta, vallasta, protestista ja perhesuhteista kotikatuni mikrotodellisuudesssa, että välillä ajattelen ettei Kiina olekaan ristiriitainen, vaan ihan ymmärrettävä.

Valtava, kiehtova, raivostuttava – mutta ei sen oudompi kuin mikään muukaan.

Tuo tunne on ohimenevä. Olen tottunut tietämään, mitä ajattelen mistäkin. Nyt olen aika usein epäuskoinen. Mitäköhän tästä lopulta tulee, Kiinasta ja minusta.

Isot asiat odottavat kysymysmerkkeinä ja nuolina luentomuistiinpanoissa. Megatrendit Kiinassa ovat niin megaa.

Kaupungistuminen, ikääntyminen, talouskasvu, ympäristötuhot, autoritaarinen hallinto, ei sosiaaliturvaa. Historian hirveät taakat ja hurmaavat perinteet. Miten voi olla samaan aikaan näin kaunis ja näin julma.

Määritelmiä sekasotkulle kyllä riittää. Luin juuri artikkelin, jossa Kiinan talousjärjestelmää kuvattiin hyvin uskottavasti termillä ”late-socialist neoliberalism”. Valtiotieteilijän nelikenttä venyy ja paukkuu.

Kiinassa luvut ovat niin jättimäisiä, että niihin turtuu. Täytyy päästä lähemmäksi, niihin kuuluisiin tarinoihin (journalismia, anyone?). Siksi tuntuu hyvältä – toimittajan mielessä lähes vapauttavalta – , että jotkut asiat ovat saaneet merkityksiä juuri yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta.

Sitä valaistumisen tunnetta, kun huomaa tajuavansa edes jotain Maon merkityksestä, demokratialiikkeen haamusta, yhden lapsen politiikasta tai yliopistojen pääsykoejärjestelmän kohtalokkuudesta. Ja sitä molemminpuoleista riemua, kun tilaa kahvin kiinaksi vakkarikahvilassa.

Missä olit eilen?! Odotimme sinua!

Pyöräilen joka arkiaamu kadunkulmaan, jossa paikallinen perhe pyörittää bisnestään, aamupalaa Guoquan Lun naapurustolle. Nainen kaulii, poika paistaa taikinapitkot, mies pitää yllä sen hiilipöntön tulta, jonka sisäpinnalla seesamileivät valmistuvat. Kukaan ei ole kassa, koska asiakkaat heittävät rahat sivupöydällä olevaan keksilaatikkoon.

Olen katsellut katuleipomoa tuntikausia. Aluksi mielenkiinnosta, nyt erään opiskeluihin liittyvän tehtävän takia. Tänä aamuna ajattelin, että tämä on parasta sekä opiskeluissa että töissä: saa tehdä sitä, mistä on muutenkin kiinnostunut. Minulla on toki paljon tietoja hiiligrillin tulen ylläpitämisestä, mutta ei se minua valtavasti kiinnosta. Tämä vihannestorin laidalla oleva yhteisö sen sijaan… se on ihan mahtava, ja avautuu vähitellen. Viihdyn kotikaduillani hirveän hyvin.

Itse asiassa opiskelu on juuri nyt ihan täyttä journalismia. Etsin tietoa, yritän nähdä merkityksellisiä asioita, ymmärtää miten ne liittyvät mihinkään ja kuvata niitä niin kiinnostavasti, että muutkin kuin norjalainen opiskelukaverini jaksaisivat kuunnella (meillä on opintopiiri, jossa takerrutaan yksityiskohtiin ja keksitään äärimmäisiä selityksiä).

Yliopistossa kaikkeen tekstiin pitää tietenkin ympätä teoreettista viitekehystä ja näyttävä määrä lähdeviitteitä… no, niitä hakiessa muistaa ainakin sen, että tylsä teksti pitäisi kieltää vaikka jollain kiinalaisella lailla. Briljantin tekstin määritelmänä taas voi pitää sitä, että siitä on pakko kertoa muille. Fudanissa rima ylittyy usein, ja suku saa kuulla skype-luentoja aiheesta historiakatsaus kiinalaisten naisten käsitykseen julkisesta tilasta.

Joillekin töistä opiskeluihin siirtyneille on käynyt niin, että varsinkin digitaaliseen maailmaan upotessa menee usko alaan, tai ainakin sanomalehteen. Mihin meitä tarvitaan? Kuka tästä enää haluaa maksaa? Me olemme niin pihalla ja myöhässä kaikesta.

Minulle on käynyt päinvastoin. Uskon enemmän kuin koskaan. En niinkään paperiin, mutta sanaan.

Jos voi näin hullussa maailmassa tarjota jollekulle tämän tunteen: sait uuden ajatuksen päästä kiinni, tajusit jotain omasta elämästä tai toisesta kulttuurista, opit uuden pienen mutta merkittävän yksityiskohdan, kuulit kontroversaalin maailmanselityksen, luit hengästyttävän raivonpurkauksen, eläydyit toisen ihmisen elämäntarinaan, nauroit osuvalle kuvaukselle nykyajasta, sait määrän sijaan laatua – ja haluat jakaa sen muillekin… Kyllä se tunteen tarjoaminen on bisnes siinä missä seesamileivän paistaminenkin. Heitä kolikot tuohon lootaan vaan.

Meille, joilla on ruokaa, vaatteet, asunto ja iTunes – onko niin, että uudet ajatukset ovat parasta mitä rahalla saa?

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Haudoillahan tässä tanssitaan - 30.05.2012
• Vieraat ajatukset ja yhteinen sateenvarjo - 17.04.2012
• Tämä aika ja tämä maa - 06.03.2012
• Professori, mikä joki on totta? - 20.02.2012
• Onhan tää nyt spessua - 30.01.2012
• Taas pitää sanoa hyvästi - 09.01.2012
• Kukahan täällä on aivopesty? - 12.12.2011
• Lieviä levottomuuksia luentosaleissa - 19.09.2011
• Uusi kartta ja vanha pyörä - 16.09.2011