On helppoa katsoa Kiinaa niin kaukaa, että yksityiskohdat menevät suttuisiksi. Kun maassa asuu 1,34 miljardia ihmistä, yksittäisiä kasvoja on vaikea muistaa. En voi sille mitään, että vieläkin hetkittäin tuntuu, että kaikki kiinalaiset näyttävät ihan toisiltaan.

Kun luen paikallisia uutisia, mietin, ajattelevatko he itsekin jollain tapaa samoin.

Kun mieheltä irtoaa jalka skootterionnettomuudessa hedelmäkioskin edessä, ihmiset kerääntyvät kyllä katsomaan mutta lehdet eivät kirjoita, koska yhden miehen yksi jalka ei ole uutinen. Kun täysperävaunurekka kaatuu moottoritien kurvissa ja musertuu jyrkänteen reunalle, katsojarinki kokoontuu jälleen, mutta onnettomuus ei ylitä uutiskynnystä.

Ei se ole paljon, kun vain yksi menee.

Yhden oman ja yhden opiskelukaverin samanlaisen moottoritiekokemuksen perusteella sanoisin, että kiinalainen liikenne on ihan just niin kauheaa kuin kerrotaankin. Kuva parin viikon takaa motarilta.

Kuukauden empiirisen ja epätieteellisen lehtiseurannan perusteella Kiinassa liikenneonnettomuus päätyy uutiseksi, kun siinä kuolee 36 kiinalaista tai viisi saksalaista. Viikonloppuna, jona saavuimme Shanghaihin, kolmessa onnettomuudessa kuoli 56 ihmistä. Paikallinen uutistoimisto Xinhua kertoi onnettomuuksista lyhyesti yhteen juttuun koottuna. Aika, paikka, törmäys, kuolleiden lukumäärä, mutta no further details, sanoi poliisi.

WHO:n tilastojen mukaan Kiinan liikenteessä kuolee joka päivä jopa 680 ihmistä. Siihen peilaten yhden uhrin auto-onnettomuus ei tosiaan ole iso uutinen. Mutta onko se tosiaan ihan noin yksinkertaista? Kiinassa kaikki on niin megalomaanista, että on vaikea hyväksyä suhteellisuudentaju painavaksi uutiskriteeriksi. Olisiko pienen uutisen takana iso ilmiö nimeltä (itse)murhakäyttäytyminen liikenteessä?

Suomessa sanomalehdistö kääntyy koko ajan enemmän kohti hyperpaikallisuutta ja tunnejournalismia. Uutinen kotikadulta, Hesarin Mesta-sivut, lukijan kuva, Henk.koht. Helsingin Sanomat on yhä vahvemmin sanomia Helsingistä. Täällä Kiinassa fokus on isossa kuvassa. Onko se väärin, oikein – en tiedä – mutta se on täysin toisin kuin kotona. Tietenkin Kiina on journalismin kehitysmaa, mutta ei se selitä kaikkea. Kohtaan joka päivä sen, että maailma on täysin erilainen suomalaisin ja kiinalaisin silmin. Uutinen on erilainen. Yksilön asema on erilainen.

Kiinan ja Japanin välinen saarikiista on uutinen täällä ja siellä, samoin Bo Xilai.

Mutta entä se skootterimies, joka jäi menetti jalkansa? Tai maanviljelijä, joka sytytti itsensä tuleen, kun valtio pakkolunasti viljelysmaat ostoskeskuksen tähden? Tai metrolinja kolmosen naismatkustaja, jonka läpikuultavasta mekosta liikennöitsijä otti kuvan ja julkaisi sen tekstin kera: “If that’s what you wear on a subway, then no wonder you will be sexually harassed! There are too many perverts riding the subway every day, and we can’t catch them all. Girl, you’ve got to respect yourself!”

Tässä SE MEKKO, joka kerjäsi hankaluuksia. Lähde: Weibo.

Minulle yllämainitut ovat tärkeitä uutisia, mutta täkäläisessä mediassa niistä ei kerrota. Pitäisikö, kysyin kiinalaiselta opiskelukaveriltani. Hän kohautti olkapäitään ja kysyi: ”Do you think it is really that interesting?”

Tänään Shanghai Dailyssa kerrottiin, että 274 miljoonalla kiinalaisella on mikroblogi-tili. Luku on nelinkertaistunut parissa vuodessa. Palomuuri estää Twitterin käytön Kiinassa, mutta paikallinen Weibo toimii samalla idealla. Toisten mielestä Weibo lisää ilmaisunvapautta ( hallintoa saa kritisoida), toisten mielestä se keino lisätä sosiaalista kontrollointia. Mutta kiitos Weibon ja twiittejä kääntävän Tea Leaf Nation -sivuston, minä kuulen tarinoita metrosta, mekoista ja maanviljelijöistä. Käytännön opetus sosiaalisen median tenhosta.

Kaipaisin kuitenkin vielä lisää, kiitos. Koska perinteisessä kiinalaismediassa uutiseksi kelpuutetaan vain isot asiat, minä en tiedä, onko minun turvallista kävellä yöllä kotiin, onko minun sillallani taskuvarkaita tai onko minun lähiaukiollani paraati. Onko lähiölläni ominaispiirrettä?

Minun minun minun. Journalistikoulu nimeltä Kiina on opettanut minulle, että olen mediakuluttajana yksilökeskeisempi kuin ymmärsinkään, ja että hahmotan todellisuutta vahvasti minulle kerrotun kautta. Ehkä liikaakin? Mitä se kertoo minusta, että hämmennyn ja tunnen jonkinlaista avuttomuutta, kun yritän luoda käsitystä tästä valtavasta kiinalaisesta systeemistä ihan itse, perustuen pelkästään siihen, mitä näen ja koen. Ja minä olen kuitenkin toimittaja.

Varmaan ihan hyvä, että tulin tänne Kiinaan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hei miten meni Kiinassa? - 14.07.2013
• Fudanin rumat tytöt - 15.05.2013
• Verkosto-Verkosto-Guanxi - 16.04.2013
• Sen piti olla aivan tavallinen päivä - 18.03.2013
• Käy päälle, käärme! (ei pelota yhtään) - 04.01.2013
• Parasta ennen - 13.11.2012
• Hyvä elämä, parempi tulevaisuus - 18.09.2012