Columbian yliopiston journalismin laitoksen seitsemännen kerroksen käytävällä on sininen taulu. Taulun alaosa on peitetty lasilla. Jos katsoo tarkasti, siitä voi erottaa sormenjälkiä. Minun sormenjälkiäni. Olen ottanut tavaksi hipaista taulua matkalla luentosaliin.

Jos siitä vaikka tarttuisi jotain mukaan.

Lasin takana, vain muutaman sentin alla, on kultainen mitali: Pulitzer. Unkarilainen emigrantti ja sanomalehtikustantaja Joseph Pulitzer testamenttasi kaksi miljoonaa dollaria Columbian yliopistolle journalismin laitoksen perustamista varten. Sata vuotta vanha opinahjo on Amerikan vanhimpia toimittajakouluja, ja yksi arvostetuimpia. Pulitzer-palkinto on toimittajalle sama kuin Stanley Cup jääkiekkoilijalle, uran huipentuma.

Pulitzer-palkintosarjoja on runsaasti, mutta arvostetuin on julkisen palvelun kategoria. Suomeksi termi kalskahtaa joltain minkä kaupalliset mediayhtiöt jättävät ilomielin Yleisradion tehtäväksi: lastenohjelmat, radioidut jumalanpalvelukset, saamenkieliset uutiset ja niin pois päin. Amerikassa julkisella palvelulla tarkoitetaan jotain ihan muuta: yhteiskunnan epäkohtia paljastavaa tutkivaa journalismia.

ProPublican toimittaja Charles Ornstein kertoi luennollaan jutustaan sairaanhoitajien tekemistä väärinkäytöksistä. Vuonna 2009 ilmestynyt artikkeli paljasti lukuisten sairaanhoitajien jääneen kiinni potilasturvallisuuden vaarantavista rikkeistä, mutta jatkaneen ammatissaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jutun ohella Ornsteinin työryhmä rakensi nettiin tietokannan, josta löytyy tiedot liki 2400 rikkeitä tehneestä sairaanhoitajasta. Kunkin hoitajan nimen kohdalta löytyy tiedot, mistä on ollut kyse: potilaiden pahoinpitelyistä, lääkevarkauksista, huumeongelmasta, epäpätevyydestä…

Erinomaista julkista palvelua? Kyllä.

Raakaa yksittäistä sairaanhoitajaa kohtaan? Kyllä. Artikkeli oli silti Pulitzer-finalistien joukossa julkisen palvelun kategoriassa.

Tutkivassa journalismissa on kulttuurieroja. Amerikkalaiset korostavat suomalaisia enemmän henkilöitä: sankareita, uhreja ja konnia. Kun konna löytyy, hänet naulitaan perustellusti ja armotta. Kenties se kertoo paitsi journalistisesta perinteestä, myös yhteiskunnasta. Amerikkalaiset uskovat yksilöön, hyvässä ja pahassa. Suomessa ongelmia lähestytään usein järjestelmän kautta. Toki vaikkapa vaalirahaskandaaliin löytyi myös yksittäisiä syypäitä, mutta pääsyyllinen oli silti kollektiivi: ”maan tapa”.

Sairaanhoitaja-juttu ei tuonut Ornsteinille Pulitzeria, mutta hän näytti päässeen hyvin asian yli. Ehkä asiaa auttaa se, että hän oli voittanut palkinnon jo aiemmin Los Angelesin King/Drew-sairaalan ongelmista kertovalla juttusarjallaan. Pahamaineisen sairaalan lempinimi oli Killer King. Paikalliset poliisit ja monet asukkaat välttivät sitä kuin ruttoa. Artikkeli johti hengenvaarallisen sairaalan sulkemiseen. Ensi vuonna se avataan uudestaan yleisölle, kuuden vuoden tauon jälkeen ja täysin uusittuna.

Juttusarja ei vain saanut aikaan muutosta. Se oli myös poikkeuksellisen vetävästi kirjoitettu ja toi mieleen parhaat amerikkalaiset televisiosarjat, etenkin suosikkini The Wiren. Jos tutkiva journalismi pystyy näihin kahteen asiaan, mihin se ei pystyisi?

Voisi kuvitella, että väärinkäytösten etsiminen ja niiden paljastaminen tekisi kyyniseksi. Mutta amerikkalaisia huippujournalisteja kuunnellessa ymmärtää, että kyse onkin aivan päinvastaisesta: idealismista. Journalismi on arvokasta, asioilla on väliä.

Kiitos herra Pulitzerin minut on rokotettu kyynisyyttä vastaan pitkäksi aikaa.