Tätä tammikuun blogitekstiä kirjoittaessa ei voi kuin toivoa, ettei kirjoittamisen jälkeen tule uusia katastrofaalisia käänteitä, joita pitää myöhemmin vielä päivittää seuraavissa kirjoituksissa. Ajattelin kirjoittaa tämän tekstin nyt, kun tilanne on näyttänyt alkavan hieman tasaantua, vaikkakin uusi uhka kasvavien rajutuulten vuoksi on vielä edessä.

Ilma oli täynnä savua palojen pahimpina päivinä omalla kotialueellani.

Kyse on tietenkin Los Angelesin valtaisista maastopaloista, jotka ovat hallinneet uutistilaa ympäri maailmaa – eikä ihme. Jo nyt on todettu, että kyse on yhdestä Yhdysvaltain historian pahimmista luonnonkatastrofeista. Minä olen todistanut sen etenemistä paikan päällä.

Itse maastopaloista, niiden syistä, seurauksista ja Los Angelesin tulevaisuudesta on kirjoitettu lukematon määrä erittäin perusteellisia juttuja, joten en koe enää tarvetta palata niihin erityisen syvällisesti tässä tekstissä. Osittain varsinaisia syttymissyitä ei tätä kirjoittaessani vieläkään tiedetä. Pelkkä kuivuus ja myrskytuulet eivät sinänsä vielä sytytä mitään palamaan, mutta ne tekevät erittäin otolliseksi sen, että pieninkin palon alku voi levitä valtaisaksi liekkimereksi. Juuri niin täällä on käynyt. Kaikki ovat varmasti nähneet järkyttävät kuvat muun muassa Pacific Palisadesin ja Altadenan totaalisesti tuhoutuneista alueista. ”Järkyttävä”, ”katastrofaalinen” ja ”apokalyptinen” ovat olleet sanoja, joita on viime päivinä käytetty keskusteluissa paikallisten kanssa toistuvasti. ”Tervetuloa helvettiin”, aloitti yksi professoreistamme luentonsa kevätlukukauden ensimmäisenä päivänä, noin viikko maastopalojen alkamisen jälkeen.

Jo nyt maastoa on palanut yli 15 000 hehtaarin edestä, rakennuksia on tuhoutunut yli 10 000 ja pahimmillaan evakuoituja ihmisiä oli lähes 200 000. Paloissa kuolleiden tarkkaa määrää ei vielä tiedetä, mutta raportoituja kuolintapauksiakin on jo yli 20. Jälleenrakennuksen on arvioitu maksavan kymmeniä miljardeja dollareita.

Kotiristeyksestäni näki Hollywood Hillsin palojen roihuamisen.

Sitten on vielä yksi luku: Los Angelesissa on viimeksi satanut yhden päivän aikana yli 2,5 millimetriä vettä 5. toukokuuta. Tuota 2,5 millimetrin (eli tuuman kymmenysosan) määrää on pidetty rajana sademäärälle, joka auttaa kasveja ja vähentää tulipalojen riskiä. Edellisestä varsinaisesta sateisesta päivästä on täällä siis aikaa yli 250 päivää. Muutin itse Los Angelesiin kesäkuun puolivälissä, eli koko omana asuinaikanani täällä ei ole satanut kunnolla kertaakaan. Sen on toki voinut todeta ihan päivittäisessä elämässäkin. Pariin kertaan vettä on tullut hieman, yhtenä päivänä sen verran että autolla ajaessa kytkin tuulilasinpyyhkimet päälle. Ainoan oikean sadepäivän olen täällä asuessani nähnyt, kun marraskuussa satuin ajamaan San Franciscoon kavereideni kanssa kesken rankkasateiden. Niiden ennustettiin alun perin kantavan Los Angelesiin asti, mutta niin ei käynyt.

Normaalisti Los Angelesissa sataa talvisin, erityisesti joulu-helmikuussa. Nyt sateet ovat loistaneet täysin poissaolollaan. Kyseessä on malliesimerkki siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa elämään suurkaupungissa. Toki Kaliforniassa ja Los Angelesissakin on nähty maastopaloja säännöllisesti, siinä ei ole sinänsä mitään uutta. Mutta ei mitään tämänkaltaista, ovat sanoneet kaikki paikalliset, joiden kanssa olen puhunut. Näiden palojen kylvämä tuho on ollut jotain sellaista, mitä kukaan ei olisi voinut koskaan kuvitella. Ihmiset täällä olivat ennemminkin varautuneet seuraavaan isoon maanjäristykseen kuin tämänkaltaiseen liekkimereen.

Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Elina Väntönen kävi täällä raportoimassa paloista ja kirjoitti erinomaisen jutun siitä, mitä järkeä on asua tämänkaltaisessa jatkuvasti luonnonkatastrofin rajamailla keikkuvassa kaupungissa. Miksi noin 10 miljoonaa ihmistä haluaa asua Los Angelesissa, jossa on luonnonmullistusten lisäksi lukuisia muitakin ongelmia? Nyt riehuvilla paloilla on todennäköisesti muihinkin ongelmiin tuhoisia vaikutuksia: ihmiset pelkäävät palojen hilaavan jo valmiiksi järkyttävän korkeita asuntojen vuokria entistä ylemmäs (mistä on havaittu jo ensimmäisiä merkkejä) ja pahentavan entisestään kodittomuustilannetta.

Tv-uutisissa seurattiin Los Angelesin palojen etenemistä vuorokauden ympäri.

Moni losangelesilainen pohtinee tällä hetkellä aidosti sitä, miksi he haluavat asua täällä. Tai haluavatko. Ymmärrän pohdintoja, ja samalla ymmärrän myös sitä, että monille vastaus on kaikesta huolimatta se, että he haluavat pysyä täällä. Juuri niin sanoi professorinikin, joka toivotti meidät tervetulleeksi helvettiin. Hän on asunut suuren osan iästään Los Angelesissa, eikä hänellä ole mitään halua muuttaa täältä pois. Ei, vaikka moni hänenkin tuntemansa ihminen menetti kotinsa paloissa.

Syyt Los Angelesissa pysymiseen voivat tuntua pinnallisilta. Sosiaalisessa mediassa on näkynyt useita ivallisia kommentteja siitä, miten keskelle aavikkoa rakennettu, rikkaiden ja menestyneiden ihmisten kaupunki sai maastopaloilla juuri sitä, mitä on tilannut. Tuntuu aika raadolliselta ajattelulta.

Itse olen täällä Los Angelesissa asuessani miettinyt paljon sitä, miten ihminen kiintyy tiettyihin paikkoihin. Monille meistä kiintymyksen kohteena on ymmärrettävästi lapsuudenkoti ja -kotikaupunki, jonne on palattu myöhemmin, jos sieltä on jossain välissä jouduttu lähtemään. Mutta monet löytävät henkisen kotipaikkansa myös myöhemmin iällään. En väitä, että Los Angelesista on tässä seitsemän kuukauden asuinaikanani tullut minulle ”henkistä kotia”. Sellaisen tunnesiteen muodostuminen tähän loputtoman laajalta tuntuvaan suurkaupunkiin veisi varmasti vuosia. Samalla kuitenkin Los Angelesissa on ollut minulle jotain sanoin kuvaamattoman puoleensavetävää siitä lähtien, kun vierailin ensimmäisen kerran täällä vuonna 2016. Pinnallisesti ajateltuna voisi sanoa, että kyse on vain hyvästä säästä ja luksuselämän mahdollisuudesta. Minulle kyse on ensisijaisesti kuitenkin tunnesiteestä, jota en ole toistaiseksi onnistunut muodostamaan sanoiksi. Jokin tässä kaupungissa ja sen loputtomassa kaoottisuudessa tuntuu edelleen niin kiehtovalta. Kirjoitin näistä tuntemuksista jo ensimmäisessä blogipostauksessani, eivätkä ajatukseni ole muuttuneet vaan ennemminkin vahvistuneet.

Monet ravintolat ja kaupat sulkivat ovensa pahimpana palopäivänä tavallista aiemmin.

Siksi on tuntunut niin kamalalta seurata, kun rakas kaupunki ympärilläni on palanut. Omat läheiset ihmiseni täällä ovat pysyneet turvassa (muutamat koulukaverini joutuivat evakuoitumaan), mutta heidän tutuissaan on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa, omaisuutensa – käytännössä kaiken. Sitä on vaikea edelleen edes käsittää.

Itse vietin viime viikolla kolme päivää lähinnä istuen kotona ja katsoen tauotta televisiouutisia. Laukkuuni oli pakattu tärkeimmät tavarani siltä varalta, että evakuointikäsky tulee. Keskiviikkoiltana katsoin kotiristeyksestäni, kun Hollywood Hills roihusi. Seuraavana päivänä sain puhelimeeni ilmoituksen, että alueeni on määrätty evakuointisuosituksen piiriin, kunnes hetkeä myöhemmin tuli tieto, että ilmoitus oli virheellinen ja johtui järjestelmähäiriöstä. Virheellinen evakuointi-ilmoitus lähetettiin vahingossa koko Los Angelesin piirikunnan asukaskunnalle. Vaikka missään tässä ei ole mitään hauskaa, hetkittäin tällaiset absurdit käänteet ovat vähän naurattaneetkin. Kuten sekin, että viime päivinä täällä on vaarallisen huonon ilmanlaadun vuoksi eletty kuin käänteistä korona-aikaa: ulkotapahtumat on siirretty sisätiloihin, ja maskeja suositellaan käytettäväksi ulkona liikkuessa.

Samaan aikaan suuri osa losangelesilaisista jatkaa tavallista elämäänsä. Sunnuntaina kävin elokuvissa. Elokuvateatterin yhteydessä olevan ostarin katu oli sunnuntai-iltapäivänä täynnä ihmisiä, samoin kuin ravintola, johon menimme kavereideni kanssa syömään.

Kuvat: Juuso Määttänen

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Syvällä Los Angelesin terveydenhuoltojärjestelmässä - 12.12.2024
• Mitä Yhdysvalloissa tapahtuu seuraavaksi? - 18.11.2024
• Kulttuurijournalismia viihdeteollisuuden keskittymässä - 17.10.2024
• Uusi elämä, uudet sosiaaliset ympyrät - 18.09.2024
• Miksi muuttaa kaoottiseen Los Angelesiin? - 09.08.2024