Kymmenen kuukautta vaikutti ensin loputtoman pitkältä ajalta. Pian päivät eivät tuntuneet riittävän mihinkään. Jos Berliinin-aika on jotain osoittanut, niin sen, miten nopeasti vuosi kuluu. Työarjessa countdown alkaa joka aamu. Rutiini on opettanut, mitä päivään pystyy mahduttamaan. On taito tehdä hyvää jälkeä määräaikaan mennessä ja päästää sitten irti. Painettuun ei voi enää palata.

”Paikallisjournalismi ei ole seksikäs aihe. Mutta se on tärkeä aihe, älyllisesti kiinnostava, usein vähälle jäänyt aihe, joka ansaitsee enemmän huomiota.” Näin kirjoittaa Reuters-instituutin tutkimusjohtaja Rasmus Kleis Nielsen toimittamansa Local journalism: The decline of the newspaper and the rise of the digital media (I.B.Tauris & Co. Ltd, 2015) esipuheessa.

Teitittely on jotain hyvin saksalaista, johon suomalaisena on ollut opettelemista. Kuten siihen, että olinkin yhtäkkiä kaikille kaikkialla Frau Valkonen. Rouvittelu ja sukunimittely tuntui alkuun niin vieraalta, että naureskelin sen olevan agenttinimeni. Ja toisin päin, teitittely on oletuksena, kunnes toisin sovitaan. Välittömän sinuttelijan suusta se ei aivan saman tien tullut luontevasti. Mutta kaikkeen tottuu, myös elämään …

Suuntaako kukaan enää Suomesta Saksaan lapsia hoitamaan? Heräsin kysymykseen, kun en saanut kunnon vastausta au pair -liikkuvuuden nykytilasta ylipäätään fellow-ryhmällemme Saksan demografisesta kehityksestä luennoineelta berliiniläisen väestöntutkimusinstituutin johtajalta. Au paireja Saksassa kyllä on, vaikka he eivät juuri näy eivätkä kuulu.

Mitä on berliiniläinen suurkaupunkilaisuus? Se vaihtelee, mutta on keskimäärin jonkinmoinen yhdistelmä sallivuutta, välinpitämättömyyttä ja mind your own damn business -asennetta. Elä ja anna toistenkin elää vallitsee erityisesti itäisessä Berliinissä kuten boheemissa ja kansainvälisessä Prenzlauer Bergissä. Siksipä onkin ollut häkellyttävää huomata, että tuota rentouden tyyssijaakin pystyy järkyttämään. Eikä siihen tarvittu kuin muuttoaallollinen svaabeja.