Suomalaiselle sosiaalinen media on ystävä, saksalaiselle potentiaalinen vihollinen. Ajatus juolahti mieleen erilaisten havaintojen seurauksena jo ennen Berliinin vuoteni alkamista, mutta on Saksassa vietettyjen kuukausien aikana vain vahvistunut.

Tapasin idolini elävänä. Hän oli tyylikkäästi harmaantunut ja puhui matalalla, miellyttävällä äänellä. Hän tarjosi minulle pähkinäkakkua ja vihreää teetä lempiravintolassaan, charlottenburgilaisessa kirjakahvilassa. Mitä haluaisit tietää, hän kysyi. Öö… en saanut heti sanottua oikein mitään. Kurkkua kuivasi, pyörrytti lievästi.

Äitienpäivänä äiti saa toivoa, miten päivää vietetään. Minä toivoin pääseväni puolalaiselle keskitysleirille. Lähin löytyi Poznanin esikaupungista, kolmen tunnin ajomatkan päässä Berliinistä. Poznanissa kuulin myös kaupunkia hiljattain kuohuttaneesta uutisesta: paikallisessa juutalaisessa seurakunnassa työskenteli monta vuotta valerabbi. Mies ei ollutkaan israelilaissyntyinen teologi vaan katolinen puolalainen kokki. Tarina on täysin uskomaton.

Vappujuhlissa puhe kääntyi journalismiin (vääjäämätöntä bileissä kuin bileissä, kun seurassa on toimittajia). Vertailimme suomalaisen ja saksalaisen median eroja, kun Saksassa vuosia asunut suomalainen ystäväni kertoi, miksi oli kaksi vuotta muuttonsa jälkeen lakannut katsomasta suomalaisia tv-uutisia: ”Viimeinen pisara oli, kun Ylen puoli yhdeksän uutislähetyksessä kerrottiin pääuutisena, kuinka mustikat ovat nyt kypsiä poimittaviksi.”

Olin tapaamassa holokaustista selvinneiden juutalaisten lapsia. Tai lapsia ja lapsia — keskitysleirivankien jälkeläiset ovat jo enimmäkseen eläkeiässä. He ovat niin sanottu toinen sukupolvi. Siististi pukeutuneet rouvat kertoivat Neue Synagoge -museossa pidetyssä keskustelutilaisuudessa, miten kamalia äitejä ja isiä heidän vanhempansa olivat. “Ei ihme, että monet meistä ryhtyivät psykologeiksi, terapeuteiksi tai lääkäreiksi”, sanoi kuusikymppinen nainen, joka työskenteli …