Pakkasin viikkokausien helteiden tukahduttavaksi lämmittämässä asunnossa tavaroita kotimatkalle, kun kirjahyllystä sattui käteen Christopher Isherwoodin teos Goodbye to Berlin. Istahdin sohvalle, aloin lueskella sitä, ja unohdin pakkaamisen.

Tytär tuli päiväkodista Saksan lippu poskeen maalattuna. Hetken se hämmensi, sitten se huvitti. Illan saksa-peliin toinenkin tytär sai saksan lipun poskeen. Tosin vajavaisena, sillä keltaista kasvoväriä ei kotoa löytynyt.

Kävin Suomessa. Piti tehdä vielä viimeinen haastattelu Freie Universitätin lopputyötä varten, mutta matka oli myös hyvä tekosyy päästä tapaamaan armeijassa olevaa lasta, jota en ollut nähnyt muutamaan kuukauteen.

Jos on yksi asia, johon en Saksassa totu, se on teitittely. Sääntö kuuluu, että kaikkia paitsi läheisiä perheenjäseniä, ystäviä ja lapsia teititellään. Työpaikalla, kaupan kassalla ja päiväkodissa ei sinutella ellei ole tehty sinunkauppoja. Ja se taas on oma taiteenlajinsa se.

Sähköposti kilahti. Menin tarkistamaan viestini. Sen oli lähettänyt suositun berliiniläisen kaupunkilehti Zittyn päätoimittaja. Hän kirjoitti: ”Olen pahoillani, mutta joudun perumaan sovitun haastattelumme. Kuten ehkä tiedätte, Zitty on myyty ja minä joudun jättämään tehtäväni.”