Muutama viikko takaperin tapasin tyypin, joka oli vähän kuin minä mutta kiinalainen: kolmekymppinen kaupunkilaisnainen, journalisti, puhelias, kimaltavaa lakkaa kynsissään, mennäänkö kahville. Mentiin. Minä otin maitokahvia, hän teetä ja ison keksin. Vähän hämmennyin, kun hän tarjosi keksistään joka toisen palan minulle, mutta haukkasin vuorollani.

Hetkittäin mietin, olenko liian kaukana. Silloin, kun omia ihmisiä ikävöi eniten, ja ympärillä on vain kahden kuukauden tuttuja. Silloin, kun naapurikadulla ravintolan edessä teurastetaan kirkuvia aaseja vain siksi, että aasinliha on erityisen terveellistä erityisesti kylmällä ilmalla. Silloinkin sitä mietin, kun pappa saa sydänkohtauksen Suomessa ja minä olen täällä Kiinassa. Että onko seitsemäntuhatta kilometriä liikaa.

On helppoa katsoa Kiinaa niin kaukaa, että yksityiskohdat menevät suttuisiksi. Kun maassa asuu 1,34 miljardia ihmistä, yksittäisiä kasvoja on vaikea muistaa. En voi sille mitään, että vieläkin hetkittäin tuntuu, että kaikki kiinalaiset näyttävät ihan toisiltaan. Kun luen paikallisia uutisia, mietin, ajattelevatko he itsekin jollain tapaa samoin.

Tää Kiina on ihan mieletön. Mietin, pitäisikö sanoa järjetön, mutta ei. Varmasti täällä joku järki on ihan kaikessa. Tulin tänne, pysyn vuoden, jotta käsittäisin edes vähän.

Viime viikkojen Kiina-uutiset ovat olleet taas yhtä horroria. Formaldehydiä kaaleissa, kuolleiden vauvojen lihaa potenssilääkkeissä, tapaus Sokea Lakimies Chen, sotaisaa uhittelua Filippiineillä, lisää itsensä tuleen sytyttäviä tiibetiläisiä, sensuuripelleilyä verkossa, ilmanlaatu tasolla johon eivät riitä mitkään mittarit. Ja sieltähän se lennähtää, sosmediasta, tiivis analyysi Kiinasta: vittu mikä maa. No niinpä.