Kulttuurijournalismin professori lentää perjantaisin Seattlesta Los Angelesiin opettamaan ja sitten takaisin. Hän käy joka ilta nukkumaan kello 23 ja herää tekemään töitä kello 03. – Paitsi nyt, kun on kiire. Herään puoli kahdelta, hän kertoo naureskellen. – Ja käyt nukkumaan yhdeltätoista? – Niin juuri. Kun urheilee, pysyy virkeänä.

Maanantaiaamuni alkavat arkkitehtiosaston hämärässä luokkahuoneessa. Siellä me, seitsemän opiskelijaa ja professori, istumme kuin leirinuotiolla ympyrässä ja annamme ajatusten lentää. Kurssilla on tarkoitus oppia kirjoittamaan arkkitehtuurista ja taiteesta niin, että sitä on muiden mukava lukea. Arkkitehtien on markkinoitava omia töitään, mikä tarkoittaa, että niitä on osattava kuvailla kirjallisesti. Minä, suomalainen ulkomaantoimittaja olen kurssilla opettelemassa, kuinka arkkitehtuurista …

Täällä Los Angelesissa lennellään innokkaasti helikopterilla. Tästä sain muistutuksen taas tänään, kun lueskelin kurssikirjaa yliopistolla puun katveessa. Havahduin ihmettelemään, miksi nuo aamupäivän kopterit pörräävät niin pitkään juuri minun kohdallani.

– Tervetuloa! Kuinka voin olla avuksi? Sinipaitainen Apple-myyjä kysyy ja leväyttää kauniin valkoisen hammasrivinsä. Kymmenen myyjää tyhjänpanttina, lasken. On ensimmäinen aamu Los Angelesissa, aikaero painaa päätä, enkä meinaa uskoa näkemääni.

Opiskelu on ohi. On aika pohtia journalismin ja laajemminkin bonukset ja miinukset Kalifornian-vuodelta.